Arkiohjausta kouluhyvinvointia edistämään?

Taas vähän ynnäilen viime päivien uutisointeja. IS:  Mielenterveyspalveluissa on aukko, HS: syrjäytymisen ehkäisyä poluttamalla taivalta kohti päämäärää, Yle: kouluhyvinvointiin perehtyneitä sosionomeja. Tämän paketin yhteen sitominen tuntuu järkevältä. Kouluhyvinvointiin voi vaikuttaa monella tapaa. Se on usein alku ja juuri, jossa vaikkapa mielialaongelmat näkyvät. Asiat pitäisi ratkaista siellä missä ne ilmenevät. Kouluhyvinvointi kunniaan.

Pelkästään tästä punoutuu yhtenäinen kokonaisuus. Omalla kohdallani tärkeä osa taivaltani kohti työelämää oli apu tuon polun luomisessa. Tämä idea on vahvasti läsnä kuvaamassani arkiohjauksessa. Pienten onnistumisen kokemusten ketjuttaminen askel kerrallaan eteenpäin. Pitkään toimettomana oleminen oli kadottanut realiteetin siitä, mikä on seuraavana askeleena mahdollista. Hypin neljää porrasta kerralla, kaatuen kerta toisensa perään. En tiennyt miten edetä hyvinvoinnin edistämisen, saatika työelämää kohti pyrkimisen suhteen, tai eri asioiden järkevästä järjestyksestä.

Savonlinna ottaa tästä koppia. Heikko kouluhyvinvointi on isossa roolissa syrjäytymiskierteen synnyssä. Voisiko nuoria auttaa tuloksekkaasti yhdistelemällä erikoissairaanhoidon ulkopuolisia palveluita? Uskon näin. Ala-asteelta yläasteelle siirtyessä kouluvalmentajan läsnäolo tukee uutta koulua jännittäviä oppilaita. Kuraattorit ovat tahoja, joiden vastaanotoille pääsee puhumaan. Tämä kokonaisuus toimisi tehokkaammin yhdistämällä näiden kanssa moniammatilliseen yhteistyöhön ns. arkiohjaajia, joiden tehtävänä on auttaa arkisten asioiden kunnosta niillä, jotka ovat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa. Monella saattaa myös olla koulun ulkopuolisessa arkielämässä haasteita, joiden ratkominen auttaa muuta pakettia toimimaan paremmin. Aliravitsemus heijastuu hyvinvointiin, liikunnan puute yleiseen jaksamiseen, unirytmin puute pistää väsyttämään. Näistä ilmeneviä seikkoja lähdetään herkästi tulkitsemaan masennuksena, eikä nuori itse välttämättä hahmota näiden perusasioiden merkitystä.

Tuo mielenterveyspalveluiden aukko näkyy 12-vuotiaasta eteenpäin. Juuri tuossa on taite yläasteelle siirtymisessä. Nivelvaihe, joka tuo mukanaan mielenterveyden haasteita. Nuorisopsykiatria on tupaten täynnä ja jono kulkee koko yksikön ympäri useamman kierroksen. Ennaltaehkäisy ei ole psykiatrian resurssien lisäämistä, vaan tukea asioissa, joiden kanssa on haasteita. Mielenterveyden pulmia aiheuttavat monissa tapauksissa sosiaaliset elementit, kuten haitalliseksi luonnehdittava kaveripiiri, yksinäisyys, pahaa oloa pinnalla pitävä sosiaalinen vuorovaikutus jonkun kanssa. Tarvitaan ratkaisukeskeisyyttä ja ihmisläheistä lähestymistapaa. Nuoren ongelma ei ole aina masennus. Masentuneen mielialan vuoksi vastaanotolle hakeutuva saattaa suunnata näkökulmansa siihen, että voi pahoin, eikä niinkään siihen miksi voi pahoin. Jonon vuoksi lähdetään herkästi helpottamaan ammattilaisen työtä ottamalla itse asiasta selvää. Pahalle ololle on kuitenkin selvä nimi, jonka pohjalta tietoa löytyy.

Vastaanotto on vastaanotto, ja siellä puhutaan vastaanottopuhetta. Sitä oppii vastaanottojen myötä, kun ammattilaisten kiinnostuksen kohde omassa itsessä valottuu. Se ei aina keskity ongelmaan, tai sen ilmenemiseen, vaan myös selvittelyyn siitä, kenelle asian hoitaminen kuuluu. Ilmeisimminkin esim. byrokratiasyistä mietitään tarkasti sitä, kuka tätä ottaa kopin. Moniammatilliset tiimit vähentäisivät tätä haastetta. Yksi ottaa kopin, ja tarvittaessa konsultoi muita ammattilaisia. Säästytään läheterumbalta, ja avun saamisen epävarmuuden luomalta pelolta. Tuo pelko ajaa nuoria etsimään asioita, joihin vedota hoidon saamisen varmistamiseksi. Lopputuloksena koulutuspolku voi katketa, kun tilanteen katsotaan vaativan sairauslomaa. Se tulee lähes automaationa mielialaongelmien vuoksi lääkärille päätyessä. Tuolloin on pakko huutaa se, että tarvitsee apua, ja niin kovaa ettei sitä voida sivuuttaa.

Luotettavan ihmisen löytäminen on avain asiakasymmärrykseen, joka on avain tuloksekkaaseen auttamiseen. Heittelen ideaa, että pääasiassa nuoren kanssa työskentelevä ei välttämättä tarvitsisi pitkää erikoistumista, vaan tuollaisia varten olisi taustalla moniammatillinen tiimi. Kevyemmissä, nuoren arkea lähempänä olevissa tehtävissä on joskus helpompaa muodostaa kokonaiskuva siitä, missä nuori tarvitsee tukea arjessaan selviytyäkseen ja pärjätäkseen. Joskus tarvitaan erikoistuneita ammattihenkilöitä, mutta monesti riittäisi riittävän ajoissa löytynyt turvallinen aikuinen, joka on kytketty kouluympäristöön ja arkielämään, eikä erikoissairaanhoidon tai sosiaalityön - tässä yhteydessä erityisesti lastensuojelun - ratkaistaviin ongelmiin.

Saadaan aikaan kalliimpien resurssien säätöä, kun niihin tukeudutaan vasta silloin, kun se on tarkoituksenmukaista. Sellaisia pieniä onnistumisia, jotka kantavat eteenpäin kohti suurta unelmaa, ja näin luovat aidon auttamisen kokemuksen. Sitä nuori tarvitsee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *