Eivätkö työttömät halua työllistyä?

Tamperelainen julkaisi 27.08.2019 Kangasalan kaupunginvaltuutettu Jussi Haaviston mielipidekirjoituksen otsikolla "Valtaosa työttömistä ei halua työllistyä". Tämä on mielestäni mielenkiintoinen näkökulma - ottaen huomioon blogissa ilmaistun perustelun väittämälle.

"Me tarjosimme erityistä Aktiivimallipakettia työttömille. Paketin vastaanottaessaan työntekijä sai meiltä sitoumuksen, että järjestämme hänelle täydellä palkalla mallin mukaisen tuntimäärän työtä. Vaikutus henkilön tuloihin olisi ollut 250 euroa/jakso, siis 1 000 euroa vuodessa! Löysimme näihin tehtäviin vain viisi halukasta Kangasalan reilun tuhannen työttömän joukosta."

Voidaanko tästä päätellä kyseessä olevan työhaluttomuus, kun tarjotaan pientä 250€ lisäansiota maksettavaksi kolmen kuukauden välein? Toki tuo summa lämmittää sellaisessa tilanteessa, mutta tämän eteen vaadittava vaiva ja vastuu ei välttämättä tunnu olevan niin arvokasta. Taustalla riskinä kummittelee karenssi. Työttömän näkökulmasta katsoen tuo ei vaikuta mitään olemassa olevaan tilanteeseen, eikä tulevaisuus näytä sen ansiosta yhtään sen valoisammalta.

Kun elämä on päätynyt syystä tai toisesta tilanteeseen, jossa työllistyminen on haastavaa, tärkein kysymys lienee siinä, mikä tähän on johtanut? Pyöristellen 31 500 asukkaan kunnan tuhannesta työttömästä viiden löytäminen tämänlaiseen "työllistämiseen" ei ainakaan minua yllätä. Täydellä palkalla mainostettu n. 83€/kk ansio tuskin tuntuu kovinkaan oikeudenmukaiselta. Kuulostaa korvaani aika... En ehkä kommentoi tätä sen enempää.

Jos lähden kokonaisuutta spekuloimaan, niin näistä tuhannesta työttömästä huomattava osa on oletetusti hankalassa asemassa työmarkkinoilla. Työllistyminen ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä. On iskenyt jo epätoivo, ja tulevaisuudennäkymät painottuvat lähinnä seuraavaan rahapäivään. Tämän epätoivon valossa voi tuntua turhalta edes yrittää. On päädytty tilanteeseen, jossa työ on muuttunut yhdentekeväksi.

Kysymys kuuluu, miten heidät saataisiin työelämään? Tässä täytyy tunnistaa taustalla vaikuttava tapahtumaketju. Sitä ei pystytä ratkomaan yleistettävillä malleilla. Jokainen on yksilö erikseen, eikä ole yleispätevää kaavaa, jolla tilanne saadaan ratkottua.

Jos lähtisin antamaan vinkkejä, jotka voisivat auttaa tilanteeseen, niin listani olisi tämänsuuntainen:

1. Luottamuksen rakentaminen työllistämisessä auttavan, ja työllistettävän välille. Parhaiten sellaisen löytää 'ei-kenenkään-maalta' vapaaehtoisena, joka ei työskentele minkään yrityksen, järjestön, organisaation tmv. alaisuudessa. Tarvitaan henkilökohtaista ohjausta, eikä ryhmässä toteutettavaa työleiriä.

2. Anna aikaa luottamuksen synnylle. Se voi viedä useita kuukausiakin, mutta lopussa kiitos seisoo. Painostaminen työtä kohti murentaa tätä luottamusta. Tavoite ei voi näyttäytyä työllistymisessä, vaan auttamisessa. Kun luottamus alkaa syntyä, voidaan alkaa selvitellä, mistä tässä on oikein kyse. Useimmiten nämä henkilöt ovat alkaneet kokea itsensä vain ongelmaksi, joita työntekijät lähestyvät virallisista velvollisuuksistaan, eikä heistä olla yksilöinä enää kiinnostuneita. Tämä on vahvasti sidoksissa ensimmäiseen mainitsemaani asiaan.

3. Tunnista mahdolliset työllistymisen haasteet, ja auta ratkaisemaan ne. Hyvänä esimerkkinä omasta historiastani mainittakoon, että kärsin univaikeuksista, joista kerroin hoitotaholleni. En osannut ajatella mahdollisia syitä taustalla, joten tätä päädyttiin hoitamaan unilääkkein. Univaikeudet helpottivat, kun sain sosiaaalitoimesta avustusta uuden sängyn hankkimiseen vanhan rikkinäisen tilalle. Syyt löytyvät usein yksinkertaisista arkisista asioista.

4a. Järjestä tarvittava tukiverkosto olemassa olevista palveluista. Kyseisiin verkostoihin esittäisin mm. sosiaalisia yhteisöjä, joissa samaistumispinta muihin löytyy ongelmien ja vajavaisuuksien ulkopuolelta. Esimerkkinä yhteiset mielenkiinnon kohteet. "Harrastus" on mielestäni aika hyvä avainsana.

4b. Riittävä elämäntilanteen kartoitus, joka ottaa huomioon koetut haasteet kokonaisvaltaisesti. Tähän paras henkilö ei ole lääkäri tai sosiaalityöntekijä, vaan kohdassa 1 mainitsemani luotettava 'valmentaja', joka voi ohjata tarpeen mukaan vaikkapa sosiaali- ja terveyspalveluihin.

5. Olen kuullut sanottavan, että "oppia ikä kaikki". Vaikka olisi työtön, se ei tarkoita ettei tuolla ajanjaksolla olisi oppinut mitään. On muitakin keinoja oppia, kuin istua koulun penkillä ja lukea kirjaa. Lähtökohtainen koulutustaso ei ole niin tärkeä, koska sitä on mahdollista järjestää tulevaisuudessa. Auttaja voi etsiä suuntaa antavia väyliä koulutusta kohti - henkilön omia mielenkiinnon kohteita tähyillen. Opeta henkilö tunnistamaan omat vahvuutensa ja osaamisensa, jonka jälkeen rakenna niiden ympärille väylää työelämään.

6. Kehitä yksilöllinen polku, jossa on tasavertainen työntekijä muiden seassa, eikä alempiarvoinen kuntoutuja. Parhaiten tähän yhdistyy siirtymä autettavasta auttajan rooliin.

Tässä nyt maallikon ajattelua asiasta, mutta ehkä tästä voi löytää jotain hyödyllistäkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *