Eläkkeelle eläkkeen vuoksi?

Alle 25-vuotiaiden nuorten päätyminen eläkkeelle yleistyy. Ylen artikkelissa tänään kerrotaan 22-vuotiaasta naisesta, joka on päätynyt fyysisten sairauksien vuoksi eläkkelle. Jutussa kerrotaan myös psyykkisten sairauksien ajavan yhä enemmän nuoria kohti eläkettä. Tästä mieleen tuli hauska ajatusleikki, että onko määräaikainen eläke osasyy - tai ainakin välivaihe - pysyvään eläkkeeseen. Toki kuntoutustuki on myös välivaihe, mutta se mihin viittaan, on tuon ajan tapahtumat. Millainen on normaali arkipäivä kuntoutustuella olevalla masennuspotilaalla? Tässä esimerkki tarinallisessa muodossa kuvaten.

"Saavun psykiatrian poliklinikan aulaan odottamaan sairaanhoitajan vastaanottoa. Sohvalla istuessa huomio kiinnittyy pöydällä oleviin lehtiin, ja katse jatkaa seinällä ryhmätoiminnan ilmoituksiin. ”Uniryhmä alkaa xx.xx”. Sellaisessa kävinkin kerran, kun se sattui olemaan heti vastaanoton jälkeen. Täytyy sanoa, että oli aika turha reissu. Unen vaiheet, nukahtamiseen liittyvä aivokemia, rentoutuminen ennen nukahtamista… Ei mitään uutta. Tietoni asiasta ovat edelleen ajan tasalla. Tulipahan tarkistettua kuitenkin.

Tämän päivän puheenaiheeksi päätyy ahdistus. Se on ollut pinnalla viime päivinä, ja valikoituu sen vuoksi käynnin teemaksi. Takana useampi huonosti nukuttu yö - nytkin täällä 3,5h yöunilla. Unirytmi kääntynyt päälaelleen, kun vaimo on ollut päivät töissä ja ”tättähäärä” päiväkodissa. On ollut turhaa olla hereillä kävelemässä kämppää ristiin rastiin, joten olen mielummin yrittänyt nukkua. Järkevämmältä ajan käytöltä se tuntuu.

Vilkaisen seinällä olevaa kelloa. Aikani on minuutin kuluttua. Hengitän pari kertaa syvään, ja vastaanottohuoneen ovi aukeaa. Psykiatrinen sairaanhoitaja on ovella pirteä tekohymy korvissa. Kävelen huoneeseen, ja istun ensimmäiselle tuolille odottamaan kysymystä. Tiedän jo mistä keskustelu alkaa, ja mielessäni on valmis luonnos kerrottavasta näkökulmasta. Sairaanhoitajan näpytellessä tietokoneella jotain, hän kääntyy vilkaisemaan minua esittääkseen kysymyksen: ”Mitäs kuuluu?”. Tästä se taas alkaa.

Aloitan kertomalla, että ahdistus vaivaa taas enemmän. Kuvaan laajasti tuttuun tapaan erilaisia asioita, joita se haittaa. Sairaanhoitaja nyökkäilee ymmärtäväisen näköisenä, ja keskustelu rönsyää univaikeuksiin. Sairaanhoitaja kysyy vielä mielipidettäni uniryhmästä. Kertaan sen tuntuvan hyödyttömältä. Ei siellä ole minulle mitään uutta. Univaikeuksista on puhuttu ennenkin, joten tällä kertaa ei ole tarpeen esittää lisäkysymyksiä, vaan keskittyä ahdistukseen. Lukuisat tarkentavat kysymykset eivät ole vaikeita, sillä ne kaikki on kysytty ennenkin. Vastaukset ovat valmiina.

Kun aika alkaa olla lopussa, keskustelu kulkee hieman kevyempiin aiheisiin. Varataan uusi aika viikon päähän, ja jatketaan silloin. Onpahan seuraavalle viikolle kalenteroituna jotain täytettä. Poistun vastaanottohuoneesta, ja kävelen autolle manaten jo valmiiksi kotiin pääsyä. Siellä ei ole mitään odottamassa minua. On vielä pari tuntia aikaa ennen tättähäärän hakua päiväkodista.

Kotiovelle kävellessä huokaan. Koko elämä turhauttaa. Haluaisin tehdä edes jotain järkevää, mutta minun on ensin saatava päänuppini kuntoon. Se on edellytys kaikelle. Ratkaisun löytäminen ei ole kuitenkaan helppoa. Psykiatrian poliklinikka tuntuu olevan hukassa, enkä ole tietoinen suunnitelmista, jos sellaista edes on. En suunnitelmaksii laske seuraavaa vastaanottokäyntiä. Tuntuu, etteivät he edes yritä tehdä mitään, mutta käynnit tuovat sisältöä viikkoihin. En siis valita – ainakaan heille. Olen heidän työnsä varassa, joten teen vain kiltisti sen, missä vaikuttaa olevan järkeä. Jos jokin asia tuntuu yhdentekevältä, niin miksi sellaista tekisin?

Istun sängyn laidalle, ja otan puhelimen käteen. Selaan uutiset läpi muutamalta sivulta. Ei mitään uutta, tai ainakaan kiinnostavaa. Luin jo aamulla kiinnostavat uutiset läpi. Eipä minulla ole muutakaan tekemistä, kuin vilkuilla kelloa ja päivittää uutissivustoja. Välillä pistän puhelimen pois, kävelen olohuoneeseen, sieltä keittiöön, ja takaisin sängyn laidalle. Parinkymmenen minuutin päästä on sopiva aika suunnistaa kohti päiväkotia. Selaan vielä kertaalleen uutiset läpi, jonka jälkeen puen vaatteet hitaasti päälleni. Ennen lähtöä kurkistan vielä kelloa, ja istun sängyn laidalle pariksi minuutiksi tuijottamaan tyhjyyttä, etten ole turhan aikaisin päiväkodilla.

Kyselen kotimatkalla päivän tapahtumia ja kuulumisia. Se into, jolla 5-vuotias niitä kertoo, on ihailtavaa. Hänen päivänsä on ollut täynnä kaikkea mukavaa ja ihmeellistä. Kotia lähestyessä takapenkiltä kuuluu kysymys: ”Milloin äiti tulee?”. Katson kelloa, ja kerron siihen menevän suunnilleen pari tuntia. Ruoaksi on pinaattilettuja, jonka kuullessaan takapenkillä istuva pieni tyttö kohottaa kätensä riemusta. ”Jee! Pinaattiksii!” Ne ovat hänen lempiruokaansa.

Laitan tättähäärälle ruoan lautaselle, ja siirryn sänkyyn makaamaan. Katselen katon lautojen naulauksia, ja niiden epäsymmetristä järjestystä. Vastailen välillä keittiöstä kantautuviin kysymyksiin, ja ruokailun päätteeksi avaan tietokoneelta Netflixin, jota katsellessa pari tuntia kuluvat kevyesti. Ohjelmien repliikit ovat tuttuja, ja osa menee jo ulkomuistista. Miten ne lapset jaksavatkaan katsoa samoja ohjelmia uudestaan ja uudestaan?

Selaan vielä uutisia huomatessani, että vaimo pääsee pian töistä. Huikkasen tytölle, että on aika lähteä. Hän juoksee eteiseen, ja pukee ulkovaatteet päälleen. Ollaan lähellä yhtä päiväni kohokohdista, eli vaimon hakua töistä. Laitan autostereoista soimaan tutun kappaleen, jota laulamme matkan tytön kanssa. Hän on oppinut sanat, kun olen sitä itse laulanut monilla matkoilla. Autokuoro päättää esityksensä saapuessamme työpaikan pihaan.

Kävelemme vaimoa työpaikalle vastaan, ja kyselen kuulumisia. Vaimo vastaa, muttei kysy omasta päivästäni suoranaisesti mitään, vaan kysyy sen sijaan miten sairaanhoitajalla meni. Eihän minulla ole muuta kerrottavaa, joten hän osaa kysyä sitä suoraan. Tiivistän käynnin toteamukseen: ”Sitä samaa paskaa mitä aina.” Vaimo yhtyy tähän harmitellen, etteivät he osaa tehdä siellä mitään.

Kotiin päästyä vaimo pyytää laittamaan tiskit. Katson tiskivuorta, ja tiedän hänen olevan poikki työpäivän jäljiltä. Laitan tiskit koneeseen, ja se on vähintäänkin kohtuullista tuossa tilanteessa. Enhän minä ole mitään tehnytkään koko päivänä. Ilta jatkuu tutulla kaavalla, eli tättähäärä katselee Netflixiä, Mia katselee tabletiltaan ohjelmaa, ja minä kävelen kämppää eestaas istahtaen aina välissä sängyn laidalle vilkaisemaan uutissivustot läpi. Menossa on jo kahdeksas erä tältä päivää. Aamun jälkeen eteen on tullut vain yksi kiinnostava uutinen.

Kello lyö kahdeksan, ja on aika siirtyä iltapalalle. Itse syön ensimmäistä ruokaa koko päivänä, joten annos on sitäkin tuhdimpi. Tättähäärä naureskelee annostani, ja kysyy miten jaksan syödä niin paljon. Vastaan siihen totuttuun tapaan: ”Pitää syödä hyvin, että jaksaa.” Lausahduksessa on huvittava ristiriita, mutta se on oikea tapa ilmaista se lapselle. Totuus ei olisi kovinkaan esimerkillinen vastaus.

Iltatoimien ollessa paketissa, tättähäärä käy halaamassa äitiä, antaa suukon poskelle ja toivottaa hyvää yötä. Menen peittelemään hänet, ja pistän ”pakettiin”. Se on kamalan hauskaa, kun painelen peiton reunat hänen alleen, ja kutitan kainaloiden kohdalla. Tämä oli jossain isänpäiväkortissakin, jossa oli kysymys mikä on kivaa kanssani. Lopuksi istahdan sängyn viereen ja kerron iltasadun. En yleensä lue iltasatuja, vaan mielummin pyydän pari sanaa, joiden pohjalta improvisoin iltasadun. Se on vaikuttanut olevan lastenkin kannalta mukavaa.

Loppuilta kulkee aikalailla samalla kaavalla kuin koko päivä. Vaimon mennessä nukkumaan, menen itsekin hetkeksi sänkyyn pyörimään. Uni ei tule, mikä ei sinänsä yllätä. Hetken pyörimisen jälkeen käyn lääkekaapilta hakemassa pari pilleriä unilääkkeitä, joista toinen auttaa nukahtamaan, ja toinen auttaa pysymään unessa. Tällä kertaa ei ole mitään tekemistä yöksi, joten otan suosiolla unilääkkeet hyvissä ajoin. Huomenna päivä uus."

Tämä on hyvin kuvaava ilmaus omasta arkipäivästäni kolmen vuoden takaa. Haluan sanoa vielä pari tarkennusta omasta ajattelustani tuolta ajalta.

1. Kokemus siitä, että masennus on objekti, joka kuuluu psykiatrian poliklinikan korjattavaksi, ohjaa ajattelua. En voi tehdä mitään ennen heidän työnsä valmistumista.

2. Kysyttäessä en tee päivisin mitään. Kuvaan valmiiksi raamitettuja ilmiöitä tavalla, jolla ammattilaiset niitä ajattelevat. Isolla pensselillä, ilman turhia yksityskohtia, keskittyen oleelliseen. Päivän kulku ei liity masennukseen tai ahdistukseen, vaan masennus tai ahdistus on yleispätevä kuvaus elämästäni. Enhän minä voi mennä vastaanotolle ilman sellaista asiaa, joka kyseiselle ammattilaiselle kuuluu.

3. Päivän kulku on eittämättä sellainen, joka vaikuttaa mielialaan ja ahdistuksen kokemiseen. Turhautuminen on suurta. En saanut psykiatrian poliklinikalta varsinaista ohjausta arkeni rakentamiseen, vaan yleistä tietoa, jossa ei ollut minulle mitään uutta. Se loi myös ennakkoasennetta itsehoito-ohjeiden turhuuteen.

4. Itsehoito-ohjeet tuntuivat siis yhdentekeviltä, ja mielessä oli paljon akuutimpiakin ongelmia - ilmiöitä. En tuntenut nälkää, joten epäsäännöllinen syöminenkään ei ollut minulle ongelma - vaikka olikin yksi juurisyy. Ammattilaisia kiinnostivat näkökulmastani katsoen seuraukset, ja syitä en tottuttunut miettimään, koska ne eivät vaikuttaneet oleellisilta. Ammattilaiset eivät osoittaneet kiinnostusta niitä kohtaan, ja keskustelu niistä tyssäsi alkuunsa vastatessani "En tiedä miksi...". Siihen oltaisiin voitu tarttua enemmänkin, mutta jatkokysymysten puuttuessa se ei vaikuttanut niin tärkeältä, että sitä olisi tarpeen miettiä. Keskittyminen kohdistui ongelman ilmenemiseen eri yhteyksissä.

Oletan pointtini tulleen selväksi, ja esitän kysymyksen: Voiko tuollainen arki toimia tuloksekkaasti pohjana kuntoutumiselle? Auttaako tuossa tilanteessa lääkitys ja sairausloma?

Ovatko tapaukset niin toivottomia, että päädytään eläkkeelle psykiatrisen sairauden vuoksi, vai ollaanko unohdettu syiden korjaaminen edellytyksenä seurauksissa auttamiselle?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *