Henkilökohtaisen budjetoinnin haasteet

Luin Sirkka Rousun Suunta-blogin vallan jakamisesta sote-palveluissa. Otsikko kysyy: ”Ollaanko organisaatioissa valmiita jakamaan valtaa asiakkaille ja heidän työntekijöilleen?”. Jäin miettimään tätä sekä omien kokemuksieni kautta että sivusta seuraajan roolista käsin.

Jos miettii millainen prosessi terapiaan pääsy kohdallani oli, niin henkilökohtaisen budjetin käyttöönotto kuulostaa kaukaiselta. Terapiaan pääsyyn vaadittavaa sitoutumiakykyä ei voitu mitata omasta arjestani löytyvillä asioilla. Olisi pitänyt joko osallistua hyödyttömäksi kokemaani ryhmään, tai mennä vammaispalveluiden kautta työtoimintaan. Kokemusasiantuntijakoulutus ja lapsiperheen arjen pyörittely eivät olleet päteviä mittareita.

Kysyin terapiaan pääsystä useita kertoja, mutta keskustelu jäi yksittäisen käynnin sisällöksi tuloksella "ei ole terapiakuntoinen". Nostaessani asian uudelleen esiin sama toistui. Kun yhä uudelleen sitkeästi vaadin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan pääsyä, asiasta todettiin, että tarvitsen nepsy-valmennusta osoittamaan sitoutumiakykyäni. Tämä olisi järjestynyt vammaispalveluiden kautta kiinteistöhuollon tehtävinä, mutta kokemusasianntuntijakoulutuksessa käyntiä tai lapsiperheen arjen pyörittelyä ei katsottu osoitukseksi sitoutumiskyvystäni. Sitoutumiskykyä arvioitiin myös ryhmätoimintaan osallistumisen kautta, mutta osallistuminen jäi vähäiseksi, koska en kokenut kyseisen ryhmän olevan itselleni hyödyllinen.

Toisaalta pitkässä juoksussa myös oppii mikä esim. mielenterveystyön ammattilaisia kiinnostaa: 1. Millainen mielialasi on ollut? 2. Kuinka ahdistunut olet ollut? 3. Oletko saanut nukuttua? 4. Kuinka kipeä olet ollut?. Nämä eivät osoita mielenkiintoa minua itseäni kohtaan, vaan oireitani ja ongelmiani kohtaan. ”Nuori haluaa tulla nähdyksi arvokkaana itsenään, ei ongelmana, oireiluna tai diagnoosina.” (Dialogi 18.12.2019). Tämän asiaan sisäistäessä on vaikea kertoa mitään omasta arjestaan, koska se ei näyttäydy kiinnostavana, eikä vastapuoli välttämättä kykene osoittamaan aitoa kiinnostusta siihen.

Jos taas mietitään työntekijöiden suhtautumista tilanteessa, jossa asiakas tuo joko itse tai tuetusti esiin toiveensa, niin jaan henkilökohtaisesti kokemuksen, josta kirjoitin sivusta seuraajana blogissani ”Pystytkö siihen?”. Nämä toiveet jätettiin huomiotta, lähinnä etsittiin perusteita miksi niitä ei voida toteuteuttaa. Toiveita ei myöskään kirjattu potilaskertomukseen, ja asia olisi tullut oikaista lähettämällä kirjallinen oikaisupyyntö jonnekin toiseen yksikköön. Ei riittänyt, että toimme asian esiin kirjauksen tehneeseen yksikköön asiaan liittyneille työntekijöille sähköpostitse sekä suullisesti.

Palaan otsikon kysymykseen. Jos nykyisellään on haasteita aidosti kuulla potilaan toiveita esimerkiksi hoitosuunnitelmaa laatiessa, olen hieman skeptinen henkilökohtaisen budjetin käyttöönoton ajankohtaisuuden suhteen. Jotta henkilökohtainen budjetti toimisi, sen käyttö tulisi tapahtua asiakkaan omien valintojen pohjalta, eikä se kaventuisi vain palveluntarjoajan valintaan ”näyttöön perustuvan hoidon” toteuttajaa valitessa. Rajoitukset sen käytön suhteen tulisivat olla juuri niin yksinkertaiset kuin Skotlannissa: ei uhkapelejä, ei laittomuuksia. Tämä tarkoittaisi, että jos henkilö kokee elokuvissa käynnin edistävän hänen hyvinvointiaan, sen ei pitäisi olla este, ettei elokuvissa käyntiä lueta näyttöön perustuvaksi hoidoksi vaikkapa masennukseen.

Jos henkilökohtainen budjetti toimisi juuri näin joustavasti, herää myös ajatus siitä, kerrotaanko ihmisille riittävän selvästi, että rajoitukset ovat juuri näin löyhät. Se mitä ei tiedä, ei ole olemassa. Tälläkin hetkellä palveluissa asioivalla on haasteita saada tietoa omista oikeuksistaan, esim. Palvelutarvearviot ja hoitosuunnitelmat jäävät jopa tekemättä, sanellaan potilaan puolesta tai tehdään "hätäisesti vasemmalla kädellä". Tämä teema ollut uutisissa aiemminkin, ja FinFami Pirkanmaan tekemän kyselytutkimuksen mukaan hoitosuunnitelmia ei tehdä lain edellyttämällä tavalla.

Henkilökohtainen budjetti olisi hyödyllinen arkilähtöisellä toteutuksella. Sen toteutumiseen tarvitaan esim. Arkivalmentaja tai vastaava, joka on aidosti perillä ihmisen arjesta, ja auttaa hyödyntämään henkilökohtaista budjettia kestävän ja hyvinvointia tukevan arjen rakentumiseksi. Käytännössä henkilökohtaista budjettia tulisi voida käyttää vaikkapa virkistystoimintaan (kuten elokuvissa käyntiin tai mökkilomaan perheen kanssa) tai hyvien kenkien hankkimiseen, parturissa käyntiin tai mihin tahansa vastaavaan - eikä sen perusteeksi tarvittaisi kuin subjektiivinen kokemus hyödyllisyydestä. Arkivalmentaja auttaisi siis löytämään järkeviä käyttökohteita henkilökohtaiselle budjetille.

Nykyistä organisaatioiden kykyä toteuttaa henkilökohtaista budjettia olisi tarpeen katsoa siinä valossa, miten asiakas nykyisellään tulee kuulluksi esimerkiksi hoitosuunnitelmassaan. Tämäkin laissa säädetty toimenpide, mutta toteutuu siitä huolimatta heikosti. Jos asiakkaan ja hänen läheisensä on jo nyt vaikeus tulla kuulluksi näyttöön perustuvien hoitojen määrittelyssä osana hoitosuunnitelmaa, olen epäileväinen henkilökohtaisen budjetin käytännön toteutumisesta.

Henkilökohtaisen budjetin käyttöä saattaa hankaloittaa a. Se, ettei asiakas ole tottunut puhumaan arjestaan merkityksellisenä, joka näkyy kysymys-vastaus -tilanteessa arkea koskien: ”Mitä olet viime päivinä tehnyt?” vastauksena: ”En mitään”. Vastaus kuitenkin tarkoittaa käytännössä joko ”En mitään mistä haluaisin sinulle kertoa” tai vaihtoehtoisesti ”En mitään mikä sinua kiinnostaisi”. Jos miettii ihan arkisia tilanteita, niin keskustelu ei ole mukavaa sellaisesta aiheesta, josta toinen osapuoli ei ole kiinnostunut. Keskustelu on silloin väkinäistä pakkopullaa.

Kovin harva kokee arkensa merkityksellisenä esim. Psykiatrian ammattihenkilöille. Tässä yksi syy, miksi tarvittaisiin arkivalmentaja tmv. Auttamaan henkilökohtaisen budjetin käytössä.
Arkivalmennuksesta lisää blogini Portfolio / CV -sivun kautta löytyvistä Perheterapia -lehden artikkelista ja Suomen Palveluohjaus ry:n vierailevassa blogista.

Toinen hankaluus voi olla se, että sen käyttöä pyritään rajoittamaan, jos vaikkapa psykiatrin järkeen ei käy ajatus, että henkilön hyvinvointia tukisi jokin, mistä ei ole tieteellistä näyttöä. Arjen todellisuutta tämän suhteen kuvaa esimerkiksi "operaatio terapiaan pääsy".

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *