Hoitokontakti syrjäyttävänä tekijänä?

Lukiessani kirjaa huono-osaisuudesta, silmiin pistää yksi erityinen lause, joka jää mieleeni pyörimään: "Toistuva ulossulkeminen on puolestaan yhteydessä psykologiseen tilaan, jolle on tavanomaista yksinäisyyteen johtava vieraantuminen, masennus, opittu avuttomus ja arvottomuuden kokemus." Tämä lause esiintyy huono-osaisuuden kontekstissa, mutta se sopii mainiosti kokemukseeni psykiatrisesta hoidosta.

Aloita tämän lauseen perkaamisen alusta. "Toistuva ulossulkeminen" liittyy omassa kokemuksessani peruskouluun. Tapahtumat alkoivat, kun päädyin kavereiden mukana tarkasti silmällä pidettyyn tupakoitsijaporukkaan. Minulle oli uutta, että minua pidettäisiin ns. negatiivisella tavalla silmällä. Aiemmin olin ollut käänteisessä asemassa. Yläaste muutti tämän. Tuohon seuraan päädyin aluksi kaverin mukana. En halunnut yksinkään välituntiani viettää, sillä se olisi luonut turvattomuudentunteen tuossa ympäristössä. Koulussa ei ollut aikuista kenen puoleen kääntyä, eikä vapaa-ajallakaan sen enempää. Tämä kokemus jäi varjostamaan yläasteaikaani. En päässyt siitä eroon, enkä voinut sitä mitenkään käsitellä oman pääni ulkopuolella. Tapahtumat kulkivat siitä eteenpäin huonompaan suuntaan, mutta en näe hyödyllisenä niitä sen tarkemmin puida tässä tekstissä. Tämä oli kuitenkin alku.

Psykologinen tila - vai psykologinen elämäntilanne? Mielestäni oma historiani tässä asiassa on molempia. Psykiatrinen diagnoosi ja säännöllinen hoitokontakti vahvistivat tätä tilaa. Psykologisen tilan vahvistaminen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että käyn säännöllisesti kertomassa voivani huonosti, mutten koe saavani apua siihen. Minun oli vain käytävä kertomassa huonovointisuudestani siihen erikoistuneelle ammattilaiselle (perheneuvolan psykologi). En sinne alkujaan itse edes halunnut, mutta näin sen mahdollisuutena onnellisuuspillereiden (masennuslääkkeiden) saamiseen, joista olin kaveriltani kuullut. Samalla sain myös oikeuden "luvalliseen lintsaamiseen", kun käynnit sijoittuivat virastoaikaan. Leikkisä ilmaisu "psykologinen elämäntilanne" taas viittaa ajelehtimiseen vastaanotosta toiseen, eli tulevaisuudennäkymät ovat seuraavaan vastaanottoon, jolloin käyn jälleen kertomassa samat asiat uudestaan.

Minua kuunneltiin, mutta en koe, että kanssani olisi keskusteltu. Keskustelussa toinen osapuoli esittää myös näkemyksiään. Nykyisin painotetaan paljon yksilön vapautta, ja psykiatrisessa hoidossa se näkyy monesti esimerkiksi psykiatrisen sairaanhoitajan tehtävänä kuunnella, mutta ei varsinaisena keskusteluna (dialogi). Tämä siis potilaan näkökulmasta katsoen. Dialogisuus puuttuu, ja ammattikielen oppiminen romuttaa sitä entisestään, kun asiat täytyy oppia kuvaamaan ammattilaisen kannalta kiinnostavalla ja ymmärrettävällä tavalla. Tuloksena ajattelun vieraantuminen omasta arjestaan. Hoitaja esittää samoja "väkisin väännettyjä" kysymyksiä, jotka nostavat huonovointisuuden keskiöön. Kuinka voit? Kuinka kipeä olet ollut? Kuinka ahdistunut olet ollut? Miten olet nukkunut? Pakonomaista keskustelua, ja aihe valmiiksi valikoitu. "Oikeat vastaukset" näihin oppii nopeasti. Tämä johti itselläni ahdistuneisuuteen vastaanotoilla, joka on saattanut vääristää merkittävästi hoitotahon käsitystä tilanteestani. Olen myös nähnyt saman "ulkopuolisen silmin" (ks. Pystytkö siihen?).

Tässä ajatusleikki yksilön vapauden korostamisen varjopuolista, sovellettuna ammatinvalinnanohjaukseen. Ajatellaanpa näin, että joku henkilö on matemaattisesti äärimmäisen lahjakas, ja ammatinvalintapsykologi tietää sen. Jos henkilö kuitenkin sanoo, ettei osaa laskea, ja ajattelee siksi, ettei mikään matematiikkaa tarvitseva ala sovi hänelle, niin voin kuvitella ammatinvalintapsykologin toteavan: "No mutta on paljon aloja, joissa ei niinkään tarvitse sitä osata. Mietitäänkö niitä tarkemmin?". Tässä tehdään lopulta karhunpalvelus yksilön vapautta korostamalla, kun henkilö jossain vaiheessa huomaa, että voisi ollakin yliopistossa opettamassa matematiikkaa, mutta onkin tekemässä jotain ihan muuta.

Yksinäisyys on monelle mielenterveyteen liittyvää tausta omaavalle nuorelle tuttu juttu. Sairausloma ehkä erottanut koulusta jo ennen tutkinnon saantia. Elämä on siirtynyt normaalilta raiteelta poikkeavalle raiteelle. Sairausloma / kuntoutustuki vieraannuttavina tekijöinä tarkoittavat tässä yhteydessä sirtymää kauemmas työelämästä. Ensin pitää olla työkykyinen, jotta voi palata työttömäksi. Ei kovin houkutteleva tai turvallisen tuntuinen vaihtoehto. Sairaana oleminen on siis turvallisempi vaihtoehto kuin toipuminen, jos ei ole mitään minne palata. Sama kuin ottaisi vakityöstä lopputilin ilman jatkosuunnitelmaa, vain siksi ettei pidä nykyisestä työstään.

Jatkosuunnitelmien tekeminen tuntuu muutenkin vieraalta, kun elämä kulkee vain viikko kerrallaan seuraavaan vastaanottoon. Suunnitelmia sitä pidemmälle en ainakaan omasta historiastani löydä, vaikka olen käynyt sairaskertomuksiani varsin perusteellisesti läpi. En löydä sellaisia tavoitteita, jotka olisivat tulleet omasta suustani. Ei minun ole ollut sopivaa sellaisia esittääkään (ironiaa), ja jos olen esittänyt, niin ne on kuultu, mutta niihin ei ole sen jälkeen palattu saatika tuettu. Hyvänä esimerkkinä Kanta.fi-kirjauksista löytyvä kohta: "Aloittanut kirjoittamaan omaelämänkertaa". Tästä ei ole mitään mainintaa sen jälkeen. Kyseessä oli kokemusasiantuntijakoulutukseen liittyvä tehtävä, jonka kirjoittamisen olin aloittanut jo ennen koulutuksen alkua. Suunnitelmallisuus ontuu pahasti, joka myönnetään myös Ylen taannoisessa uutisoinnissa (Tervetuloa sote-keskukseen! Joko tämä nyt onnistuu, kun Marinin hallitus vuorostaan parantaa perusterveydenhuoltoa?) kohdasta 2: "THL:n Anu Niemi sanoo, että 10 vuotta voimassa olleen terveydenhuoltolain mukaan ajantasainen hoitosuunnitelma pitäisi olla jo nyt kaikilla sitä tarvitsevilla. Näin ei kuitenkaan ole."

Opittu avuttomuus... Tämän liitän potilaan rooliin. Klassisena esimerkkinä: "En jaksa nousta sängystä, koska olen masentunut." Samaan aikaan olin saattanut mennä nukkumaan klo 05:00, kun herätyskello soi 07:00. Unirytmillä ei ollut muuta osuutta kuin oireena. "Minulla on vain nukahtamisvaikeuksia, jotka johtuvat masennuksesta." Lopulta kyse oli lähinnä unirytmistä, ja levon ja rasituksen epäsuhteesta. Moneen muuhunkin pätee tämä "opittu avuttomuus", joka monesti tarkoittaa sitä, ettei kannata edes yrittää. Ei sinä onnistu kuitenkaan. Tämä kytkeytyy luontevasti viimeiseen kohtaan, arvottomuuden kokemus. Tämä ajattelutapa linkittyy myös aiemmin mainitsemaani omasta arjesta vieraantumiseen.

Arvottomuuden kokemusta voi vahvistaa ammattihenkilönä ailarvioimalla asiakkaansa toimintakykyä. Eräs sosiaalityöntekijä minulle selitti joskus, että on parempi aliarvioida, ettei tule pettymyksiä. Tämä kuitenkin pitkässä juoksussa johtaa riman laskemiseen lopulta maan tasolle, ja senkään yli ei kannata edes yrittää, ettei tule pettymyksiä. Olen itse (kuten moni muukin) jättänyt lukemattomia asioita edes kokeilematta, koska en uskonut siihen kykeneväni. Noin 1,5 vuotta sitten siirryin kuntoutustuelta työkokeiluun. Sitä oli viitenä päivänä viikosta, työaika 85%. Se ei tuottanut ongelmaa. Olin työkokeilun jatkeeksi vuoden palkkatuetussa työssä samassa paikassa. Tämän myötä olen alkanut kyseenalaistamaan yhä enemmän sitä, kuinka huono toimintakykyni todellisuudessa oli. Koin, etten pysty mihinkään, mutta mahdollisuuden sattuessa eteen työskentelin ilman jaksamiseen liittyviä ongelmia.

Loppuun esitän lukijoille kysymyksen, onko psykiatrinen hoito nuorten kohdalla "toistuvaa ulossulkemista" synnyttävä tekijä? Kuinka monet psykiatrisiksi luokiteltavat ongelmat ovat pohjimmiltaan sosiaalisia ongelmia?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *