Huomenta

Kello on jotakuinkin viisi, kun herään mökiltä järven rannalta. Katson ulos ikkunasta nähden peilityynen järven. Aurinko nousee horisontissa, ja linnut keskustelevat kiivaasti. Selailen päivän uutisia läpi, ja silmään pistää parin päivän takainen Helsingin Sanomien juttu etäopetuksen aikana opettajilta kadonneista koululaisista. Keskustelevatkohan linnutkin siitä?

Mietin, mitä jos olisikin vuosi 2005, ja olisin itse yksi potentiaalinen ehdokas katoamaan opettajilta. Koulut suljettaisiin pandemian vuoksi, ja jäisin kotiin. Iltaisin viettäisin varmaan paljon aikaa pelaillessa. Siellä moni muukin kaverini viettäisi aikaansa. Ilta kääntyy yöhön. "Kello käy, ja alkaa olla myöhä. Onneksi huomenna ei kuitenkaan tarvitse mennä kouluun." Äiti tulisi aamulla herättelemään, kääntäisin kylkeä, kertoisin pään olevan kipeä. Jos minulla olisi jo tuolloin ollut masennusdiagnoosi, vetoaisin siihen. Tilannetta voisi verrata kevääseeni 2006, jolloin kävin peruskoulun loppuun sairaalakoulussa.

Helmikuussa 2006 päädyin psykiatriselle osastolle. Koulunkäynti jäi kokonaan tauolle siinä vaiheessa. Sain masennusdiagnoosin, jonka vuoksi sain jäädä sänkyyn makaamaan, jos en jaksanut mennä sairaalakouluun. Aluksi meni kuukausi tai pari niin, ettei koulusta muistikuvieni mukaan juuri edes puhuttu. Sairaalakoulun alettua, minulla oli aina mahdollisuus jäädä jatkamaan unia. Menetin sen päivän vapaakävelyt, mutta se oli minulle pieni hinta siitä, että sain nukkua niin pitkään kuin halusin.

Tästä päästäänkin asian ytimeen. Merkittävä osa näistä etäopetuksen vuoksi kadonneista on varmaan yksinkertaisesti jatkanut uniaan koulupäivän alettua. Arki hajonnut koulujen sulkemisen myötä, ja unirytmi mennyt sekaisin. Herättyään voi olla niin myöhä, ettei enää kehtaakaan liittyä seuraan. Kysymys kuuluu: Mikä on unien jatkamisen hinta? Väsyneenä hintalappu voi olla kohtuullisen suurikin, ja sen on valmis maksamaan ilomielin.

Entäpä miten tätä selittää opettajille ym.? "En mä jaksanut herätä, kun valvoin niin myöhään." - ei ole pätevä syy. Mitä silloin sanoa? Se riippuu millaisilla asioilla on oppinut näitä tilanteita selittämään - niin itselleen kuin muillekin.

Vanhemmille voidaan myös antaa kuva, että "tässä minä teen ahkerasti koulujuttuja". Kirja auki naaman eteen, ja puhelinpeli käyntiin (kunhan sen muistaa piilottaa ennen kuin äiti tai isä huomaa). Jos vanhemmat ovat töissä, niin he herättävät aamulla ennen töihin lähtöä. Mutta päänhän voi painaa takaisin tyynyyn oven sulkeuduttua. Jos haluaa olla olevinaan läsnä, voi laittaa Teamsin päälle, sulkea kameran ja mikrofonin, ja jatkaa uniaan. Kukaan ei ole kuitenkaan valvomassa mitä oikeasti teen. Minulla on käytännössä vapaus tehdä mitä haluan. Voiko vaikkapa 14- 15-vuotias nuori kantaa tätä vastuuta, joka vapauden mukana tulee?

Mutta jatketaanpa eteenpäin. Etäopetuksen aikana ei voi saada mitään sanktioita poissaoloista. Mitä siitä voisi seurata? Jälki-istuntoa Playstationin äärellä? Normaalistikaan koulun säännöillä ei välttämättä ole suurta merkitystä, ja jälki-istunnotkin ovat vain yksi rutiini muiden seassa. Jos olisin 14- 15-vuotiaana päätynyt etäopetukseen, niin se olisi ollut minulle kesäloman alku. Ainakin siinä vaiheessa, jos se jollekin kaverilleni olisi merkannut samaa. Koulunkäynnin välttämiseksi olisin keksinyt kyllä läjäpäin keinoja, ja on mahdollista - ehkä jopa todennäköistä - että asia huomataan vasta jälkikäteen (ilmaistu myös Hesarin jutussa).

Kouluaikanani oli mahdollista päästä käytännössä alle 5 keskiarvolla luokalta. Jos kursseista sai hylättyjä, järjestettiin ehdot, joilla päästettiin luokalta läpi. Itse en siinä järjestelyssä koskaan ole ollut, mutta muutama kaverini pääsi luokiltaan aina ehtojen kautta. Opettajien näkökulmasta katsoen osana tätä lienee se, että ongelmalliset oppilaat haluttiin päästää eteenpäin. Joko pois jaloista, tai sen ajateltiin kannustavan jollain tapaa. Osalla toki rima oli niin alhaalla, ettei sitä edes voinut alittaa. Potentiaalia näissä oppilaissa olisi varmasti ollut enempäänkin, mutta ilmeisesti opettaja ei halunnut rimaa oppilaan puolesta korottaa. Rima oli se, että hänet voi päästää seuraavalle luokalle. Vuonna 2020 moni siirtyy seuraavalle luokalle sitäkin matalammalla rimalla.

Helsingin Sanomien juttu osoittaa myös koulumaailmassa pätevän sen, että hallinto on kadottanut arjen todellisuuden. "Soittokierros opetusalan virkakoneistolle osoittaa, että hallinnon tasolla kateissa olleiden lasten ongelman syveneminen ei juuri näy." Tämä näkyy myös ainakin mielenterveyspalveluissa ja sosiaalipalveluissa.

Missäköhän määrin eri instituutioiden ongelmat tulevat merkittävissä määrin hallinnon tasolta? Jos ylhäältä katsoen kaikki on ennallaan, mutta ne, jotka tilanteen aidosti näkevät, ovat kauhuissaan, niin ollaanko tässä lainkaan samalla sivulla? Jos hallinto ei näe tätä hätää, niin eihän heillä ole mitään ymmärrystä siitä, mihin pitäisi reagoida. Paino sanalla ymmärrys.

Miten tuo arjen todellisuus tehtäisiin näkyväksi ylöspäin? Mielenterveyspalveluiden suhteen olen esittänyt ajatuksen "1000 mielen suunnitelmaasta". Voitaisiinko tätä soveltaa koulumaailmaan? Tai sosiaalityöhön? Ehkä virkakoneisto toimisi kaikkialla paremmin, jos hallinto näkisi sen kuuluisan arjen todellisuuden, ja tekisi päätöksiä sen pohjalta.

2 ajatusta aiheesta “Huomenta”

  1. Opettaja jättäisi mielellään oppilaan kertaamaan ja kasvamaan. Se on nykyään kuitenkin käytännössä kielletty. Oppilas tulee kaikin keinoin päästää etenemään, vaikka se ei olisi hänen etunsa mukaista. Eli opettaja pakotetaan laskemaan rima niin alas, että oppilas selviää siitä kontaten yli.

  2. Mielenkiintoinen ja hyvä kirjoitus. Oma lapseni on ns. alakoulua käyvä koulukieltäytyjä. Viimeiset noin kolme vuotta ovat menneet suoraan sanottuna erittäin huonosti, mitä tulee kouluun. Olemme joutuneet kotona opettamaan häntä, kun hän ei pysty ahdistuksensa ja mm. koulun pihalla saamien paniikkikohtaustensa takia menemään koulurakennukseen. Kaikki alkoi oletettavasti pahentua siitä, että hänen paras ja ainoa kaverinsa muutti ulkomaille ja hän jäi yksin välitunneilla. Pian kuvioon tulivat mukaan pakko-oireet ja valtava ahdistus. Olemme yrittäneet saada lastamme pienryhmään, koska suuri ryhmä kuormittaa häntä kohtuuttomasti ja koska kavereita ei ole ja koska isossa ryhmässä ollessa pakko-oireet rehahtavat koviksi. Pienryhmää ei ole taisteluista huolimatta annettu, koska lapsellamme ei ole oppimisen ongelmia – päinvastoin hän on oikeinkin lahjakas. Käytännössä lapsi on jäänyt meidän vanhempien kotona opetettavaksi, koska en pakollakaan voi viedä lasta enää sellaiseen paikkaan, joka vie hänet mentaalisesti sekopäiseksi.

    Olemme vaihtaneet koulukieltäytymisen aikaan myös koulua, ja uudessa koulussa alku näytti kohtuulliselta, mutta kun siellä vaatimukset olivat liian kovat sosiaalisesti, tilanne on jälleen tullut ongelmalliseksi. Olemme hakeneet apua myös lastenpsykiatrialta, josta käteen on tullut autismi- ja pakko-oirediagnoosit sekä lääkereseptit. Lääke on auttanut pakko-oireisiin erittäin paljon, mutta muuta hoitoa kuin lääkkeitä emme ole saaneet.

    Nykyään odotan lähinnä sitä, että pakollinen peruskoulu olisi muutaman vuoden päästä ohi. Odotan sitä, että lapseni kasvaisi aikuiseksi, jotta meidän vanhempien ei tarvitsisi enää kannatella häntä. Onneksi saimme vihdoin ensi vuodelle lapsemme pienryhmään – ehkä hän saisi oikeasti nyt uuden mahdollisuuden.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *