Kaksisuuntainen auttamismalli

Olen nyt työelämässä. Teen auttamistyötä nuorten parissa. Olen tämän lyhyen työurani aikana nähnyt lukuisia nuoria painimassa jollain tapaa vastaavien ongelmien kanssa, kuin olen itse paininut.

Voisin sanoa, että nykyisessä toimintamallissa näyttäisi olevan parantamisen varaa. Olen nähnyt sen, kuinka palveluiden tarvetta arvioidessa etsitään se akuutein ongelma ja tartutaan siihen. Sammutetaan tulipalo.

Tätä tulipalo-metaforaa voisin jatkaa toteamalla, että palvelujärjestelmä ei tee palotarkastuksia. Apua annetaan eskaloituneeseen ongelmaan, ja keskitytään sen parissa työskentelyyn.

Palotarkastuksella tarkoitan ääripäätä hankalimmille ongelmille. Isompiin ongelmiin punoutuu usein lukuisia pienempiä ongelmia. Nämä pienemmät ongelmat ovat tuo palotarkastus. Esimerkkeinä voisin mainita kodin ulkopuolisen elämän kuihtumisen, syömisen epäsäännöllisyyden, ja vuorokausirytmin. Eikö näitä tarvitse huomioida, jos on vakava-asteinen masennus?

Näitä pienempiä ongelmia on usein yksinkertaisempi purkaa, ja ovat näkyvää edistystä kokonaistilanteessa. Pienetkin edistysaskeleet luovat toivoa. Tätäkin kautta ajatellen lienee ihan loogista miten nämä vaikuttavat kokonaisuuteen.

Yksi erityinen seikka, joka vaikuttaa kaikkeen on niukkuus. Olen sitä itse elänyt 18-vuotiaasta saakka. Kun tarvitsee toimeentulotukea, ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Elämä on tuolloin jatkuvaa selviytymistä, ja täynnä stressiä. Tämä on asia joka vaikuttaa niin isompiin, kuin pienempiinkin ongelmiin.

Itsekin olen vastaanotoilla tottunut siihen "hankalimmat ensin"-malliin. Elämässäni on ollut masennuksen ja kivun lisäksi muitakin haasteita. Ne ovat kuitenkin olleet niin vähäpätöisen tuntuisia, ettei niihin ole käynyt mielessä pyytää apua. Luulen näiden pienten asioiden olevan se tärkeä seikka, joka on jäänyt kaikkialla huomiotta.

Voi olla, että olen väärässä, mutta tällä hetkellä apu keskitetään sinne vaikeiden ongelmien päähän, mutta ei ole tahoa, joka keskittyisi niiden pienempien haasteiden ratkomiseen. Ainakaan itselläni ei ole pienemmistä ongelmista kysytty, eikä niitä pieniä arjen haasteita ole kartoitettu. Ehkä työvälineet siihen puuttuvat vielä tässä kohtaa?

Voisin käyttää termiä "kaksisuuntainen auttamismalli". Toinen pää keskittyy tulipalon sammuttamiseen, ja toinen pää tekee palotarkastuksia. Se saattaisi osoittautua yllättävänkin tehokkaaksi toimintamalliksi.

Itselläni ratkaisevassa asemassa tilanteen positiiviseen kehitykseen on ollut niihin pienempiin arjen haasteisiin löytynyt tuki. Palapeliä on yritetty kasata ilman reunapaloja - huonolla menestyksellä.

Heitän loppuun kysymyksen:
Ovatko ennaltaehkäisevinä käytettävät toimet siinä kohtaa tarpeettomia, kun tilanne on hankaloitunut niin paljon, etteivät ne enää riitä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *