Kansantautiko?

Masennuksesta on tullut uusi kansantauti. Näin kerrottiin kyseisessä Ylen uutisessa. Mielestäni on hyvä, että tähän aletaan heräämään. Hesarissa evoluutiopsykologi pohtii masennuksen syitä evoluution kautta, ja hän uudistaisi masennuksen hoidon lyhyehköllä intensiivisellä hoitojaksolla, joka painottuu ns. normaaleihin asioihin - syöminen, nukkuminen, luonto jne.

Masennuksesta puhutaan paljon. Nyt joku uskalsi miettiä diagnostiikan osuutta masennuksen yleistymiseen. Pisteet siitä. Diagnoosi leimaa ihmisen, halusi sitä taikka ei. Se antaa syyn omalle käyttäytymiselle. Ehkä diagnoosin rinnalle pitäisi ottaa myös antidiagnoosi-klinikka? Esimerkiksi kognitiivinen käyttäytymisterapia, jossa opeteltaisiin diagnoosin osuutta omaan käyttäytymiseen - onko masennus objekti, vai olenko minä subjekti tässä kokonaisuudessa?

Diagnoosin taakse on helppo paeta. Myönnän tehneeni sitä itsekin. Masennuksen vuoksi voi laittaa herätyksen pois päältä ja jatkaa unia. Masennuksen vuoksi voi liipata kotitöiden tekemistä. Itsemurhan ajattelulla aukeaa ovi osastolle viikoksi tai pariksi. Osastolla vaihdetaan lääkkeestä toiseen, ja kävellään sairaala-aluetta ympäri musiikkia kuunnellen. Ruoka on valmiiksi tehty, ja päivät ovat valmiiksi rytmitettyjä. Ei tarvitse miettiä mitään, sillä kaikkeen löytyy lääketieteellinen ratkaisu.

Tuo on kuitenkin uuvuttavaa. Se vie elämältä merkityksen. Elämä on kuivaa, tylsää, ja se pyörii voimakkaasti diagnoosien ja ongelmien ympärillä, ja ne saavat sijaa arjessa pala palalta enemmän. Lyhyt sairaalajakso auttaa hetkeksi. Sähköhoito auttaa hetken. Uusi lääke voi toimia aluksi ihan hyvin, mutta teho hiipuu pian. Miksi?

Kuten Ylen artikkelissa mainitaan, ympäristö on unohdettu masennuksen hoidossa. Masennuksen hoito on valitettavan usein supistettu lääkitykseen ja sairauslomaan, jotka kuivattavat elämän sisältöä, ja hajoittavat arkea. Esimerkiksi työn tuoma rytmi katoaa. Eikö se vaikuta elämään millään tapaa? Jos masennus johtuu normaalista arkipäivästä löytyvistä seikoista, miksi ne jäävät taka-alalle? Syitä ei juuri pohdita, vaan tärkeintä on saada pikaisesti diagnoosi, esimerkiksi sairauslomaa varten.

Mielestäni tuo evoluutiopsykologin näkemys on varsin kiinnostava. Jos masennus voitaisiin hoitaa 'elämäntapakoulutuksella'? Ylen mainitsemalla kognitiivisella käyttäytymisterapialla pitäisi opetella irti diagnoosista? Keinoja on, mutta niitä pitäisi myös käyttää.

 

Miten masennuksen kanssa siis pitäis edetä?

1. Tulipalon sammuttaminen... Jos on jotain akuuttia aiheuttamassa masentunutta mielentilaa, kuten läheisen kuolema tai yrityksen konkurssi, asiaa pitäisi ratkoa keskustellen. Lääkärit eivät kokemukseni mukaan ohjaa potilaita keskusteluapua tarjoaviin paikkoihin, paitsi esimerkiksi poliklinikan sisäisiin ryhmiin. "Meillä on tuollainen masennusryhmä torstaisin, ja se alkaa kahden viikon päästä. Sun kannattais tulla sinne?" Näihin kuitenkin otetaan yleensä pidempiaikaisia asiakkaita, joten sekään ei välttämättä ole mukana akuutin tilanteen hoidossa.

Esimerkiksi järjestöillä on valtava määrä keskusteluapua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Onko tässä unohdettu vielä jotain muutakin tärkeää..?

2. Elämänhallinnan säilyttäminen. Sairausloman sijaan työntekijälle pitäisi kehittää tarpeenmukainen kevennetty työnkuva omaan työyhteisöön, kunnes tilanne tasaantuu. Elämän suurimpia arkea rytmittäviä asioita on kuitenkin työ. Tukeminen työyhteisössä pysymiseen olisi tärkeää, ja nopeuttaisi toipumista. Sairausloma eristää ensinnäkin yhteisöstä johon on kuulunut, ja työpaikalla olevasta roolista, joka sitten korvaantuu "masentuneella".

Työ on osa arkea, ja nykyiset hoitosuositukset repivät siitä irti. Etenkin pitkän sairauslomat ovat yllättävän yleisiä nuorilla, ja niille kirjoitetaan hyvin herkästi jatkoa. Tuossa kohtaa on irroittauduttu työstä, koulusta tai vaikka pajatoiminnasta, eikä pahoinvointi ole kadonnut. Kirjoitetaan lisää sairauslomaa. Arkielämä säilyy hajanaisena, epämääräisenä möykkynä, jota ei välttämättä ole rytmittämässä kovinkaan moni asia - joskus ei mikään. Huonovointisuus saa ajattelemaan, etten pysty töihin tai kouluun. "Voin edelleen pahoin, eli haen lisää saikkua. Eikös näin pidä toimia, kunnes tuo lääke alkaa puremaan?"

 

Masennuksesta on tehty kansantauti. Sairauslomat saattavat tukea masennuksen olemassaoloa. Arki ei kiinnosta hoitotahoa. Syyt jäävät pimentoon. Oirekeskeisyys on läsnä kaikkialla. Diagnooseista on tehty hyödykkeitä, ne toimivat ehtoina johonkin asiaan. Surusta ja ahdistuksesta on tehty hoitoa vaativia - jopa vakavia - sairauksia. Oireiden löytämistä omasta itsestä tuetaan kyselemällä säännöllisesti oireiden ilmenemisestä: "Oletko tehnyt harkitsemattomia ostoksia, tai onko sinulla ollut viime aikoina holtittomia naissuhteita?"

Nyt pitäisi uudistaa käsitystä masennuksesta ja sen hoidosta. Jos ihmisellä on aluksi asiat hyvin, mutta jokin menee pieleen - eikö silloin pitäisi pyrkiä palauttamaan aiempi tilanne ennalleen? Tällä hetkellä järjestelmä katsoo tilanteen kapeasti, unohtaen tilanteen jolloin asiat olivat hyvin. Hoito voi jäädä suunnittelemattomaksi, eikä kenelläkään ole välttämättä selkeää kokonaiskuvaa. Elämän jatko pyritään sanelemaan järjestelmän toimesta.

Työtä on liikaa, ja järjestelmän vaatima ammattipätevyys moniin yksinkertaisiinkin tehtäviin on yliampuvaa. Löytyisikö tähän ratkaisua auttavista käsistä..? Pitäisikö katsoa ihmisen arjen rakennetta, ja pohtia tilannetta joka edelsi masennusta. Miten siihen päästäisiin takaisin..?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *