Lankoja on helppo punoa, kun tietää mitä etsii

Helsingin sanomissa 05.08.2020, psykologi Anu Tevanlinna kuvaa elämäntapamuutoksen tiellä olevia psykologisia esteitä. Juttua lukiessa huomio kiinnittyy erityisesti lauseeseen: "Jos esimerkiksi kuulee itsestään jonkin ikävän kommentin ja uskoo sen, alkaa herkästi omaksua käsitystä vahvistavaa tietoa. Vähitellen yksipuolista tietoa kasautuu yhä enemmän ja käsitys vahvistuu." Tämä pätee myös potilaana olemiseen psykiatrian palveluissa.

Ikävä kommentti tarkoittaa tässä tapauksessa voinnin aliarviointia hoitotahon puolesta ja jatkuvaa huonovointisuuden nostamista esiin. Kysyttäessä oireita, niitä on helppo löytää kun tietää mitä etsiä. Esimerkiksi ihmisen mieliala vaihtelee päivittäin, ja kysyttäessä olenko ollut alakuloinen viime viikkoina, mieleen tulee luonnollisesti ne hetket, jolloin mieli on ollut maissa. Siitä alkaa tätä käsitystä voimistavan tiedon omaksuminen. Ihminen alkaa kiinnittämään huomiota oireisiin, koska tietää niiden olevan oleellisia hoitohenkilökunnalle. Tietoa kasautuu lisää ja lisää.

Matkalla oppii uudenlaisia ongelmakuvauksia ja erilaisia hoitomuotoja lääkkeistä terapioihin. Huonovointisuutta korostavaa tietoa omaksuessa alkaa kiinnittämään yhä enemmän huomiota oireiden ilmenemiseen, ja ne näyttäytyvät potilaalle itselleen esimerkiksi masennuksen seurauksena. Kuva omasta arjesta ja toimintakyvystä hämärtyy. Ihminen oppii näin selittämään toimintaansa diagnoosien kautta.

Ongelmana toisaalta piilee myös se, että ammattilainen ei käytännössä saa kyseenalaistaa potilaan kertomaa. Osa ammattilaisista myös tulkitsee sen osaksi "kohtaamista". Kohtaaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmistä kuunnellaan kyseenalaistamatta mitään hänen sanomaansa. Tällä hyvää tarkoittavalla eleellä voidaan tehdä karhunpalvelus autettavalle. Jos ammattilaisena toimiva henkilö tietää tai huomaa ristiriitoja asiakkaan kertomassa, hän silti usein takertuu työnsä kannalta oleellisiin seikkoihin, ja tiedustelee niistä lisää. Tämä vahvistaa vihreellistä kuvaa henkilön tilanteesta.

Ilman rehellistä dialogia on vaikea auttaa ketään. Mutta miten ihminen voi kertoa rehellisesti, yhtään liioittelematta asioitaan, jos mielessä kummittelee pelko, ettei saakaan apua? Jos en olekaan riittävän sairas hoitoa saadakseni? Jos en kuvaakaan asiaa riittävän selkeästi tai ammattilaisen kannalta ymmärrettävästi? Etenkin nuoret kehottavat toisiaan liioittelemaan, jotta saa varmemmin hoitoa. Netti on myös pullollaan valmiita oirekuvauksia, joita useat käyttävät vastaanotoilla. Tämä ilmenee myös Anu Järvensivun, Ari Väänäsen, Anna Kuokkasen ja Jussi Turtiaisen YP-lehden julkaisusta Mistä syntyy mielenterveysdiagnoosi?
"Lääkäreiden mukaan oli yleistä, että potilaat olivat jo ennen vastaanotolle tuloa diagnosoineet itsensä internetistä löytämänsä tiedon avulla."

Rehelliseen dialogiin tarvitaan luottamusta, joka lienee helpointa saavuttaa yhdessä tekemällä. Itse tarkoitan tällä kliseisellä ilmaisulla sitä, että työskennellään yhdessä asiakkaan kanssa hänen omien tavoitteidensa eteen, keinoilla joiden hyödyn hän osaa itsekin kokea, nähdä ja mitata. Luottamusta on kokemukseni mukaan hankala rakentaa vastaanotoilla. Vastaanotoilla kulkee omasta itsestä irrallinen objekti, kuten masennus. Arjessaan taas ihminen saattaa olla Ville tai Kalle, mutta ei masennus. Logged-in -dokumentissakin esiintyvät nuoret kertoivat masennuksesta ym., mutta samaan aikaan pelikavereiden parissa olivat iloisia kuin Naantalin auringot. Osaan samaistua tähän. Masennuksesta puhuttaessa mielentila muuttuu, joka on ihan normaalia. Jos on menettänyt taannoin läheisen, asiasta mainittaessa suru nousee pintaan. Se on vastaava asia.

Vastaanotoilla moni kokee myös tavallista suurempaa ahdistusta. Osalla mielessä piilee ajatus, olenko riittävän sairas saadakseni apua, osalla taas tilanne itsessään on niin epämiellyttävä, että ahdistus iskee päälle eikä välttämättä saa sanaa suustaan. Samalla puheenaiheet keskittyvät oirehdintaan, tai toisin ilmaisten (ainakin minulla) epämiellyttävään elämäntilanteeseen, hajonneeseen arkeen, häpeään sekä arvottomuuden kokemukseen.

Ammattilaisille välittyvä kuva saattaa poiketa merkittävästi siitä, millaista henkilön arki todellisuudessa on. Huonovointisuutta korostamalla arjen hyvät asiat jäävät piiloon, ja hoitotaho toimii tämän 'huonoimman tulkinnan' mukaan, jossa arki ei sisällä mitään hyvää. Ihminen oppii näkemään ne huonot asiat, mutta samalla sokaistuu hyville asioille.

Olen kuvannut omaa tilannettani niin, että opin vuosien saatossa näkemään itseni oire-/ ongelma-/ diagnoosikimppuna. Olen verrannut sitä siihen, että peilille riittävän monta kertaa sanottuaan "Olen ruma", peilikuva alkaa siihen vastaamaan. Tällä tavoin Hesarin artikkelissa kuvattua "yksipuolista tietoa kasautuu" myös psykiatrian palveluissa. Kerta toisensa jälkeen kerrataan huonovointisuuden tila, ja mietitään sen ilmenemistä.

Miksi palveluissa keskitytään niin vahvasti huonovointisuuteen? Tärkeämpää olisi keskittyä hyviin asioihin, ja vahvistaa näitä myönteisiä käsityksiä. Eikö niitäkin voisi vahvistaa samalla tapaa?

Entäpä jos psykiatrista hoitoa ohjaisikin sama lause, mutta käänteisenä: Jos esimerkiksi kuulee itsestään jonkin kannustavan kommentin ja uskoo sen, alkaa herkästi omaksua käsitystä vahvistavaa tietoa. Vähitellen yksipuolista tietoa kasautuu yhä enemmän ja käsitys vahvistuu.

Kumpi lähestymistapa oletettavasti toimisi paremmin?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *