Kohdataanko nuori vai ongelma?

Pitkästä aikaa blogin äärellä... Yle kertoo tänään poissaoloista, joihin Espoossa kokeillaan uusia keinoja. Ollaan oikeilla jäljillä, mutta voitaisiinko jotain tehdä vielä paremmin - tai tehokkaammin?

Tässä tapauksessa puhutaan mielenterveyden aiheuttamista poissaoloista. Ainakin tässä tapauksessa ongelma on lähtenyt ratkeamaan erityisopettaja-ohjaaja combolla. Voitaisiinkohan tätä soveltaa laajemminkin? "Mielestäni kouluille tarvitaan lisää sellaisia aikuisia, jotka eivät arvioi nuoria." Minun mielestäni kyse on enemmänkin siitä, että tarvittaisiinko kaikkialle lisää sellaisia aikuisia, jotka eivät arvioi nuoria? Tuo arviointi liittyy kuitenkin suorittamiseen, jonka negatiivisista vaikutuksista nuoriin olen lueskellutkin.

Olen sitä joskus kirjoittanut, että mielenterveystyössä tuollainen taho olisi tarpeen, joka ei arvioi oireita ja vointia. Se on siis saman ajatuksen sovellutus. Voikohan arviointi olla se keskeinen ongelma toimimattomissa palvelukokonaisuuksissa? Muuttuvatko oireetkin suorittamiseksi yksinäisyyden ympäröimässä arjessa, jos viikon kohokohdat saattavat olla lääkereseptin uusiminen ja mahdollisuus päästä keskustelemaan psykiatrian poliklinikalle? Sellainen arki ei kauas kanna, mutta nuo tuovat täytettä arkeen, jossa ei ole arkipäiviä ja viikonloppuja, vaan pelkkiä tyhjyyttään ammottavia päiviä ilman muita rutiineja ja mielekästä sisältöä.

Entäpä sitten sosiaalityö entisten lastensuojelunuorten kohdalla? Monesti vasten tahtoaan huostaanotetuille sosiaalityöntekijä on verivihollinen, jonka kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Olen kuullut yhden nuoren suusta: "Ne tulee vaan kyttään ja kyselemään mun ongelmista, joista en haluu niille puhua." Onko sosiaalityö oikea organisaatio työskentelemään tuollaisen nuoren kanssa? Ehkä samaa työtä voisi tehdä tehokkaammin toisen organisaation alla? Oleellista tuloksekkaassa auttamisessa on, ettei nuori koe kyttäämistä tai arviointia.

Palataanpa tuohon kouluun. Osa mielenterveyden aiheuttamista poissaoloista on varmasti aiheellisia, mutta osa taas tekosyynä, ettei tarvitse kouluun mennä - eli koulussa on jotain miksi sinne ei halua. Osalle se on yleisesti hyväksytty keino lintsata. Kavereille ei kerrota sen olevan keino lintsata, vaan heille ilmaistaan oireiden olevan niin vakavia. Olen itsekin uskotellut (myös itselleni) oireideni olevan todellisuutta hankalampia, jotta olen oikeutettu toimimaan tietyllä tapaa. Tämän olen ymmärtänyt vasta jälkikäteen.

Tässä kokonaisuudessa ei aina ole kyse siitä, että koulussa olisi jotain ikävää. Kyseessä on todennäköisesti jotain laajempaa. Tuota laajaa kokonaisuutta ei välttämättä osata - tai ehditä - tarkastelemaan riittävän laajasti. Itse en kokenut ammattikoulua ikävänä paikkana, vaan kuraattorille tylsää oppiainetta pakeneminen oli juuri sellainen yleisesti hyväksytty syy, joka oli kaikille ok ja johon kannustettiin. Tätä en kuitenkaan kehota yleistämään, älkää ymmärtäkö väärin. Tuo ahdistuslintsaaminen ei ratkea sen kieltämisellä, eikä siihen kannustamisella.

Pitää löytää syy siihen, miksi joku toimii niin, ja mitä pitäisi tehdä erilailla, jotta sitä ei tapahtuisi. Vaihtoehtoisten toimintatapojen opettelu, käyttö ja kehittäminen, ja tuon tiedon vieminen nuoren itsensä käyttöön on tärkeää, jotta nuori oppii itsekin ratkomaan eteen tulevia haasteita, eivätkä nämä haasteet ole jonkun muun korjattavaa. Jos ammattihenkilö on auttamassa nuorta, niin nuoren tulee vain tehdä ne asiat mitä neuvotaan, joskin se tapahtuu lopulta valikoiden sen pohjalta, mikä tuntuu nuoresta mieluisalta ja järkevältä. Jos samat asiat neuvottaisiin normaalissa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rivien välissä, sanoma menisi paremmin perille.

Kohdataanko nuori, vai kohdataanko ongelma - autetaanko nuorta pärjäämään eteen tulevissa haasteissa, vai pyritäänkö ongelmat ratkaisemaan ulkoapäin yleisillä toimintamalleilla? Kumpi ja kampi tappeli...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *