Mielenterveyspalvelut 2.0

Kansalaisaloite terapiatakuusta on menossa eduskuntaan. Äskettäin julkaistiin laaja katsaus päihde- ja mielentyveyspalveluihin (Kristian Wahlbeck ym: ”Toimivat mielenterveys- ja päihdepalvelut”. (http://www.julkari.fi/handle/10024/136063).

Yhteisenä kysymyksenä on, miten mielenterveyspalveluista saataisiin vaikuttavampi palvelukokonaisuus? Omaan kokemukseeni potilaana 14 vuoden aikana kerron oman näkemykseni. Aloitan nykyjärjestelmässä havaitsemistani ongelmakohdista.

Avun hakemisen kynnys on korkea, koska pelätään leimautumista, tai vaihtoehtoisesti ei tiedetä, ja ymmärretä palveluiden sisältöä. Monet kokevat, että ongelmat eivät ole niin suuria, että olisi tarvetta mielenterveyspalveluille. Samaan aikaan tietämättömyys palveluista luo ongelman tukipalveluiden rakentamisessa. Asiakkaalta kysytään ”Miten me voisimme sinua auttaa?” Asiakas ei yleensä osaa tähän vastata täsmällisesti, koska kysymys on laaja, eikä tukimahdollisuuksista ole useasti juurikaan tietoa. Tiedossa olevat tukitoimet saattavat rajoittua lääkehoitoon ja sairaslomaan.

Kun ollaan siinä pisteessä, että lähdetään hakemaan apua joko omasta, tai esimerkiksi läheisen aloitteesta, ongelmat ovat usein jo varsin hankalassa vaiheessa. Tässä vaiheessa kirjoitetaan usein sairaslomaa, ja jokin lääkeresepti. Näin asiakas herkästi passivoidaan. Hän ajautuu kauemmas yhteiskunnasta, koska on ”sairas, eikä kykenevä tekemään työtä”. Tähän ajaudutaan erityisesti pitkissä sairaslomissa.

Sen sijaan, että lähdetään minimoimaan kuormaa sairaslomalla, pitäisi enemmänkin muuttaa kuormitusta. Jos henkilö ole työkykyinen, pitää tilalle järjestää jotain muuta täytettä päiviin. Tekemistä, jonka henkilö kokee mukavaksi ja mielekkääksi. En tarkoita tällä matkaa Kanarian saarille, vaan esimerkiksi yksilöllisesti järjestettyä kevyempää työtoimintaa.

Nykyisissä työpajoissa on monesti ongelmana työn liiallinen yksinkertaisuus. Tämä ei välttämättä pura työn aiheuttamaa kuormitusta, vaan lisää sitä. Syntyy turhautuminen, tunne aliarvioinnista (tai jopa nöyryytyksestä), ja nämä seikat vaikuttavat negatiivisesti hyvinvointiin. Kun sitten todetaan tuonkin työn olevan liikaa, syntyy väistämättä ajatus ”Ei musta ole edes tähän.” Tarvitaan yksilöllisempiä ratkaisuja, pääsyä osaksi työyhteisöä, jossa ei leimaudu kuntoutujaksi, vaan työntekijäksi muiden joukossa.

Ajankohtaisia ongelmia ovat lisäksi palautteen antamisen vaikeus, reklamaatioiden käsittely, ja omavalvonta. Omasta kokemuksesta voin allekirjoittaa kaikki kolme ongelmakohdiksi. Tällä hetkellä ei ole kanavaa, jonka kautta voisi antaa niin positiivista kuin negatiivistakin palautetta palveluiden toimivuudesta.

Negatiivista palautetta ei uskalleta antaa, kun seurauksena voi olla leimautuminen hankalaksi asiakkaaksi. Kukaan ei auta kriittisen palautteen sanoittamisessa. Jos kuitenkin uskaltaa antaa kriittistä palautetta, sen käsittelyyn ei ole selkeitä rutiineja. Vastuu reklamaatioprosessin etenemisestä jää usein asiakkaalle.

Tästä esimerkkinä lainaan sähköpostia, jonka lähetin virheelliseen kanta.fi-kirjaukseen liittyen:

Palaan taas tähän hoitoneuvottelukirjausten korjaamiseen....Kirjaus on tehty 20.9.2018, ja olen tuonut tekstin epäkohdat esiin 26.9.2018. 16.10.2018 sanoit keskustelevasi asiasta asiaan liittyvien henkilöiden kanssa. 7.11.2018 (kirjausten tekijä) kertoi tekevänsä korjaukset hoitoneuvottelun tekstiin. 7.1.2019 ilmoitin, ettei korjauksia ole vieläkään tehty, ja 8.1.2019 kerroit selvittäväsi miksi kirjauksia ei ole korjattu. Nyt 27.1.2019 hoitoneuvottelun tekstiä ei ole edelleenkään korjattu. En haluaisi joutua tätä asiaa miettimään - varsinkaan, kun asian on sanottu neljän kuukauden ajan korjaantuvan, mutta täytäntöönpano uupuu edelleen. Joudun kuitenkin tähän ajoittain palaamaan, kun tuollainen kirjaus saattaisi vaikuttaa haitallisesti tulevaisuuteeni. Haluan, että se korjataan kuten pitääkin.”

Tämä lainaus kertoo mielestäni varsin hyvin epäkohdasta reklamaatioiden käsittelyssä. Jos puhutaan heikoista asiakkaista, joilla ei ole osaamista ja jaksamista tuollaiseen vääntöön, prosessi jäätyy jo alkuvaiheessa.

Omavalvonta ei toimi nykyjärjestelmässä. Valvonta tulisi ulkoistaa riippumattomalle taholle, joka ei työskentele minkään palveluorganisaation alla. Potilasasiamiehet koetaan usein puolueellisiksi, koska toimivat reklamaatiota koskevan organisaation alla. Tämä johtaa herkästi siihen, ettei tyytymättömyyttään lähdetä ilmaisemaan millään tapaa. Palautelaatikot taas koetaan seinissä kiinni oleviksi paperisilppureiksi.

Omavalvonnan puutteellisuutta en näe tarpeelliseksi perustella, koska se on tullut ilmi mediassa lukemattomia kertoja pelkästään viimeisen vuoden aikana. Nuo voidaan yleistää laajemminkin kattamaan sosiaali- ja terveyspalvelut instituutiona.

Miten tämä kokonaisuus pitäisi toteuttaa, jotta se olisi vaikuttavampi? Se tulisi rakentaa neljästä elementistä:

Tukihenkilö, joka auttaa hyvinvoinnin kulmakivien (syöminen, nukkuminen, liikunta, päivärytmi, viikkorytmi) kasaamisessa, ja tukee arjen haasteissa. Kun jäädään työttömäksi, tai sairaslomalle, nämä kaikki usein katoavat vaivihkaa. Masentunut ei välttämättä tunne nälkää, ja syöminen unohtuu. Ei ole syytä herätä aamulla, ja unirytmi menee sekaisin. Ei ole motivaatiota liikunnan harrastamiseen, eikä siihen välttämättä ole ketään tukemassa. Myös mukana tulevat rahaongelmat karsivat mielekkääksi koetun liikunnan mahdollisuuksia. Arjen rutiinit häivyttävät, eikä ole välttämättä syytä poistua kotoa kauppaa pidemmälle. Arkipäivät ja viikonloput katoavat, ja tilalle jää pelkästään päiviä toisensa perään.

Tukihenkilö tukee vastoinkäymisistä selviämisessä ratkaisukeskeisellä otteella. Tukihenkilön kanssa käytävät keskustelut tuovat sosiaalisiin kontakteihin muuta sisältöä ongelmien rinnalle. Hoitotahojen kanssa keskustellaan tunnetusti ongelmista, niiden ilmenemisestä, ja niiden tuomista haasteista. Tukihenkilö luo ja ylläpitää normaalia sosiaalista kanssakäymistä.

Psykiatrian ammattihenkilöiden tulisi muuttaa työotettaan asiakaslähtöisemmäksi. Avainsanaksi heitän paljon puhutun toipumisorientaation. Psykiatrian ammattihenkilöiden tulisi omalla osaamisellaan täydentää palvelukokonaisuutta niin, että heidän työpanoksensa auttaisi asiakasta hänen omiin tavoitteisiinsa pääsyssä. Jos katsotaan tavoitteeksi työkykyisyys, tai elämisen arvoinen elämä, niin ennen sitä voi olla lukuisia lyhyemmän tähtäimen tavoitteita.

Kun asiakas saavuttaa yhden tavoitteen, syntyy uusi tavoite. Näihin lyhyemmän tähtäimen tavoitteisiin pääsy luo asiakkaalle onnistumisen kokemuksia, ja uskoa tulevaan. Pitäisi siis keskittyä pieniin, suhteellisen helposti saavutettavissa oleviin tavoitteisiin, ja tukea niihin pääsyä.

Tärkeimpänä elementtinä pidän psykoterapiaa. Erilaisista terapiasuuntauksista pitäisi tiedottaa paremmin, ja arvioida yhdessä asiakkaan kanssa sopivinta vaihtoehtoa. Jollei lyhytterapia ole riittävä, niin sen jälkeen pitäisi olla mahdollisuus jatkaa saumattomasti samalla terapeutilla Kelan kuntoutuspsykoterapiana.

Henkilökohtaista budjettia pidän hyvänä ideana tukemaan mielenterveyspalveluiden toimintaa. Tämä mahdollistaa ei-hoidollisten tukitoimien toteuttamisen. Tästä hyvänä esimerkkinä harrastukset. Henkilökohtaisen budjetin käyttöön pitäisi olla vapaat kädet, kunhan käyttökohde on asiakkaan puolelta perusteltua. Jos asiakas kokee jonkin tukevan mielenterveyttään, ja perustelee tämän, niin tuolloin ei saa juuttua professioiden näkemyksiin. Olen kuullut sanottavan, että ”Ihminen on itsensä paras asiantuntija”, ja tätä näkemystä pitää kunnioittaa.

Sosiaalityön rooli mielenterveyspalveluissa olisi mm. henkilökohtaisen budjetin käytössä opastaminen, ja sen kontrollointi. Sosiaaliohjaaja (tai vastaava) auttaa asiakasta löytämään mielenterveyttään tukevia asioita osaksi arkea, ja henkilökohtaisen budjetin käytöllä mahdollistaa nämä. Sosiaalityön pitää myös auttaa löytämään yksilöllisiä työmahdollisuuksia, jotka asiakas kokee mielekkäiksi. En puhu nykyisistä työpajoista, vaan mahdollisuuksista päästä tekemään oikeaa työtä oikeaan työyhteisöön. Työstä pitää saada palkkaa, ja sen pitää olla mielekästä. Muuten asiakas herkästi vieraantuu työelämästä.

Kristian Wahlbeck ym. raportista ”Toimivat mielenterveys- ja päihdepalvelut” löysin sanan palveluluotsi. Tätä ideaa pidän hyvänä, mutta jos oikein ymmärsin, niin kyseissä raportissa kuvattu palveluluotsi työskentelisi sosiaalipalveluiden alaisuudessa. Tämä saattaa vesittää ajatuksen riippumattomuudesta. Palveluluotsin pitäisi olla kaikista palveluoganisaatioista irrallinen, jotta riippumattomuus aidosti toteutuu. Palveluluotsin tehtäviin liittäisin myös laadun- ja asiakastyytyväisyyden valvonnan, sekä raportoinnin.

Palveluiden laadusta ja asiakastyytyväisyydestä olisi syytä tehdä julkinen rekisteri. Jos jokainen ammattilainen tekee työnsä oikein ja asianmukaisesti, tämän ei pitäisi olla ongelma. Rekisteri kattaisi sekä julkisen-, yksityisen-, että kolmannen sektorin palvelut. Rekisterin sisään pitää rakentaa myös suljettu rekisteri koskien yksittäisiä työntekijöitä, jotta mahdolliset yksittäisen työntekijän väärinkäytökset tulevat tietoon. Palveluluotsi syöttäisi rekisteriin tiedot yhdessä asiakkaan kanssa.

Heikot asiakkaat, joilla on vaikeuksia sanoittaa omaa tuen tarvettaan, tai ahdistuvat herkästi jännittävissä ja oudoissa tilanteissa, jäävät herkästi järjestelmän jalkoihin. Tarvitaan esimerkiksi kokemusasiantuntija auttamaan tuen tarpeen sanoittamisessa. Monesti nämä heikot asiakkaat tyytyvät siihen mitä saavat, eivätkä halua olla vaivaksi ilmaisemalla tyytymättömyyttään. Tätä kohderyhmää nykyjärjestelmä ei ota millään tapaa huomioon. Heikoilla asiakkailla on usein myös ongelmia tuen tarpeen tunnistamisessa, joka tekee sen sanoittamisesta entistäkin vaikeampaa, tai mahdotonta.

Avun hakemisen helpottaminen hoituisi ”yhden luukun palveluita” lisäämällä. Näistä esimerkkinä Ohjaamo. Yhden ongelman ympärille punoutuu usein lukuisia muitakin ongelmia, ja tuolloin kokonaisvaltaisuutta tarvitaan. Kun työntekijällä on riittävästi aikaa asiakkaalle, ja asiakas tulee aidosti kohdatuksi, on mahdollista tarjota apua myös liitännäisongelmiin. Esimerkkinä työttömyyteen liittyy poikkeuksetta rahahuolet, jotka luovat jatkuvaa stressiä toimeentulosta, ja vaikuttavat haitallisesti mielenterveyteen, joka heikentää toimintakykyä ja hajoittaa arjen rutiineja. Tätä ketjua voisi jatkaa pidemmällekin, mutta asia tuli varmaan selväksi.

Ennaltaehkäisy on myös tärkeää. Mielen hyvinvointia pitää tukea alakoulusta alkaen esimerkiksi harrastusmahdollisuuksien muodossa. Tukihenkilötoiminta on myös tehokas ennaltaehkäisevänä tukitoimena. Tukihenkilö voi olla lapselle luotettava aikuinen, ja tietynlainen 'roolimalli'.

Mielenterveysongelmista kuntoutumista voi edistää mahdollistamalla autettavan roolista auttajan rooliin siirtyminen. Sanotaan näin, että asiakkaan arkeen tutustuminen on avainasemassa auttamistyössä. Kuka tuntee asiakkaan arjen paremmin kuin asiakas itse? Lähipiiri. Usein mielenterveysongelmista kärsivällä on lähipiirissä muitakin mielenterveysongelmista kärsiviä.

Kun asiakas alkaa voimaan paremmin, hänestä voitaisiin kouluttaa arkiohjaaja / tukihenkilö, joka auttaa lähipiirissään olevia mielenterveyskuntoutujia olemalla 'roolimalli' ja arkiohjaaja, joka auttaa tukihenkilön tapaan noiden ”hyvinvoinnin kulmakivien” etsimisessä. Tätä ei saada toteutettua kovinkaan hyvin vapaaehtoistyönä, mutta sille on olemassa järkevä ja perusteltu vaihtoehto.

Olen laskeskellut omia palvelukustannuksiani viimeisten vajaan kolmen vuoden ajalta. Ne ovat pudonneet vuositasolla muutamasta kymmenestätuhannesta eurosta muutamaan tuhanteen. Tähän pohjautuen tuollaisille arkiohjaajille voisi maksaa pientä palkkiota tekemästään arkiohjauksesta.

Tämän tuloksellisuutta voidaan mitata työtilanteella, lääkekustannuksilla, ja palveluiden käytöllä. Kun tilanne näiden mittarien mukaan vakiintuu, olisi mahdollista maksaa kohtuullinen korvaus tuloksesta. Tämä toimisi myös auttavana toimenpiteenä mahdollisen velkataakan purkamiseen, joka tulee joskus mielenterveysongelmien liitännäisenä (esim. mania, tai mielihyvän hakeminen ostamisella).

Kokemusasiantuntijuutta voidaan hyödyntää laajemminkin. Monet ovat oppineet oman kokemuksensa kautta esimerkiksi talousneuvontaa. Tämä mielestäni hyvä esimerkki, koska velkaneuvojat ovat ruuhkautuneita, ja nopeaa ratkaisua asiaan voidaan toteuttaa kokemusasiantuntijoilla.

Kokemusasiantuntijaa voi ajatella määritelmällä ”oman kokemuksen kautta oppinut”, eikä pelkästään nykyisellä ”miltä se minusta tuntui”-määritelmällä. Tuollaisena nykymääritelmä minulle näyttäytyy.

1 ajatus aiheesta “Mielenterveyspalvelut 2.0”

  1. Mahaavaa, elämäntyö . Siis kollegana sanoit kaikki se, miehittää…. terapeuttista, elämään Kyllä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *