Mielenterveyspalvelut harrastuksena

Tänä aamuna ajatukset päätyvät monen mutkan kautta harrastuksiin. Virikkeenä toimii tällä kertaa tutkimus harrastusten yhteydestä kuudesluokkalaistan sosioemotionaaliseen hyvinvointiin. Harrastin lapsena paljon, kunnes siirryin yläasteelle. Miksi harrastukset jäivät silloin? Aluksi luovuin vain osasta, jotta sain järjestettyä kavereille enemmän aikaa. Merkittävä osa oli jäänyt pois kahdekannelle luokalle siirtyessä. Tuolloin kaveriporukan hyväksyntä meni koulun ja harrastusten hyväksynnän edelle. Koin poissulkemista koulussa, kun opettajilta alakoulussa tullut tuki vaihtui yläasteella kontrolliin. Kiinnostuin kavereiden kautta psykofarmakologiasta, aluksi kuulin 'onnellisuuspillereistä' ja sittemmin rauhoittavista. Niiden kautta löysin myös sanoituksen "masennus".

Lainaan tähän johdannon ensimmäisen kappaleen:

Harrastukset ovat koulun ja kodin rinnalla merkittävä ympäristö varhaisnuorten elämässä, sillä tutkimusten mukaan yli 90 prosentilla suomalaisista 10-14-vuotiaista on jokin harrastus (Merikivi, Myllyniemi & Salasuo 2016). Vapaa-ajanviettotavat ovat usein varhaisnuorelle merkityksellisiä, sillä niiden kautta hän voi toteuttaa omia kiinnostuksen kohteitaan ja rakentaa omaa identiteettiään (Löfblom 2013), jotka ovat varhaisnuoruudessa tärkeitä kehitystehtäviä (Savolainen 2005). Varhaisnuori on  elämänvaiheessa, jossa hän kohtaa erilaisia muutoksia, mikä voi tuottaa haasteita hyvinvoinnille (Aalberg & Siimes 2007). Harrastukset voivat tällöin toimia merkittävänä kontekstina varhaisnuoren elämässä, sillä tutkimusten mukaan harrastukset parantavat hyvinvointia (Bartko & Eccles
2003).

Perkaan tätä lainausta hieman. Harrastukset ovat merkittävä ympäristö, mutta hoitojärjestelmän näkemyksessä masentuneeksi diagnosoidulla ne ovat kuormittava tekijä. Niiden merkityksellisyyttä ei ehkä nähdä, ja hoito passivoi ohjaamalla luopumaan harrastuksista ja koulunkäynnistä. Jos ajatuksena on, että harrastuksia vähennetään tilapäisesti, niin ainakaan missään vaiheessa en ole kuullut ehdotusta jonkin harrastuksen aloittamisesta koko 14 vuotisen potilasurani aikana. Ehkä kyse on ollut ehdotuksesta vähentää harrastuksia tilapäisesti, mutta niiden uudelleenaloittaminen jää potilaan oma-aloitteisuuden varaan. Mutta jos hoitotaho on ohjannut harrastuksia vähentämään, niin luulen monen muunkin jääneen odottamaan kehoitusta tai 'lupaa' aloittaa harrastuksia uudelleen.

Yläkoulussa muiden harrastusten vähentyessä, koulun hylätessä, kaveriporukan hierarkian alapäässä olevan pojan mieliala laski. Osaltaan myös ns. "emokulttuuri" vaikutti ulosantiin. Identiteetin rakentuminen ja mielenkiinnon kohteiden toteuttaminen harrastukien kautta väheni, ja korvaavaksi tuli hetken kuluttua psykiatrinen hoito. Kiinnostuksen kohteeksi oli jo muotoutunut psykofarmakologia. Aluksi se kohdistui lähinnä mielialalääkkeisiin, mutta ensimmäisten lääkkeiden ja diagnoosien jälkeen se laajeni. Noilla lääkkeillä oli myös muita käyttökohteita.

Sain lisää tietoa hoitojärjestelmältä, ja sitä tietoa jaoin kavereilleni. Tuo tieto muuttui tietynlaiseksi statusta korottavaksi asiaksi. Aluksi painotus kohdistui psyykenlääkkeisiin. Myöhemmin mukaan tulivat myös oireet, diagnoosit, eri lääkkeiden käyttökohteet. Kerroin kavereilleni erilaisista diagnooseista, niiden ilmenemisestä ja siitä, miten niitä tyypillisesti lääkitään. Opin ajan saatossa selittämään vaikka mitä ihmisen toimintaa diagnooseilla.

Voisin luonnehtia psykiatrisen hoidon olleen minulle aluksi harrastus. Se antoi aluksi mahdollisuuden luvalliseen lintsaamiseen koulusta, myöhemmin sain myös rauhoittavia ja muita lääkkeitä sitä kautta. Suhde palveluihin oli siis pitkälti välilliseen hyötyyn perustuvaa. Palveluiden antamaa roolia "masentunut" noudatin lähinnä vastaanotoilla ja joskus laskuhumalassa perjantain ja lauantain välisinä öinä. Myöhemmin sain myös toimeentuloni tuosta 'harrastuksesta'. Toisaalta tuo harrastaminen vahvisti kuvaa Villestä, joka on kykenemätön tekemään juuri mitään, joka on huonompi kuin muut, joka häpeää sitä missä tilanteessa on. Opin myös hakemaan turvaa palveluista sen sijaan, että miettisin miten itse voisin asiaa ratkoa.

Mitä enemmän kuvasin huonovointisuuttani, mitä enemmän löysin lääkkeiden käyttökohteiden kautta uusia sairauksia, mitä enemmän opin sanoittamaan uusia oireita, niin sen enemmän ne alkoivat hallita elämääni. Vielä muutama vuosi sitten kului merkittävä määrä energiaa pelkkään oireiden tarkkailuun. Usein oireet myös antoivat minulle aiheen mennä hakemaan siihen apua. Tietynlaiseksi luulosairaudeksi (hypokondria) tuota voisi luonnehtia. Lääkäriin ajoi jopa lievän oireen vuoksi pelko, "Entä jos tämä tästä pahenee?"

Mielenkiinnon psykiatriaa ja psykofarmakologiaa kohtaan herätti aluksi se, että löytyy 'onnellisuuspillereitä', joista kuulin kaveriltani. Olin myös kuullut rahoittavista eräältä kylien kautta puolitutuksi tulleelta narkomaanilta, joka osasi yleisimpien rauhoittavien vaikuttavat aineet kertoa ulkomuistista. Se oli silloin kauhean siistiä, miten joku tuollaisia osasi. Seuraavaksi mielenkiintoa lisäsi masennuksen moninaisuus. Aluksi se tarkoitti surullista mielialaa, mutta ensimmäinen BDI-testi sai minut näkemään kaksikymmentä oiretta yhden sijaan. Seuraava vaihe oli ensimmäiset lääkkeet. Minulle aloitettiin yhteensä neljä eri lääkettä, kun siirryin osastohoitoon ensikertaa. Neljä toisistaan poikkeavaa lääkettä yhden asian hoitoon. Se oli kiehtovaa. Vielä pisteeksi iin päälle löytyi lääkkeiden käyttökohteiden kautta erilaiset oireet ja diagnoosit. Osastojaksoilla myös sain kuulla muilta potilailta näistä asioista. Kokemukseni mukaan diagnooseista, oireista. lääkityksistä ym. puhutaan potilaiden kesken hyvin avoimesti. Usein ensitapaamisesta ei mene viittäkään minuuttia, kun keskustelu pyörii niissä.

Harrastukset ovat erityisesti nuorelle tärkeitä a. yhteisöön kuulumisen vuoksi, b. mielenkiinnonkohteiden toteuttajina, c. identiteettikehityksen tukijoina. Mutta mitä sitten, jos harrastuksena onkin potilaana toimiminen psykiatrian palveluissa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *