Miltä psykiatriset vastaanotot tuntuvat?

Käydessäni keskustelua tuttavani kanssa hänen viimeisimmästä tapaamisesta hoitotahon kanssa, syntyy vahva déjà-vu... Hän on edellisenä päivänä ollut iloinen, pirteä ja toimelias. Nyt hänen sanoistaan paistaa turhautuminen ja toivottomuus. Mitä on tapahtunut? Eihän tässä ole ollut muuta kuin yksi vastaanotto?

Mikä on tuo mainitsemani déjà-vu? Noin kolme vuotta sitten olin omassa hoitoneuvottelussani. Minulla oli saapuessa muutamia kysymyksiä, joihin halusin vastauksia. Paikalle saapuessa penkit on laitettu ympyrämuodostelmaan. Vastakkaiselle puolelle istahtaa hoitava lääkäri, ja muut työntekijät täyttävät penkit yksitellen hänen molemmilta puoliltaan aina viereeni saakka. Kaikki kaivavat muistiinpanovälineitään esiin. Hoitohenkilöt katselevat toisiaan, kuiskuttelevat muutamia sanoja istuma-asentoa hakiessaan. Minä istun hiljaa paikallani.

Lääkäri aloittaa neuvottelun, ja kertaa nykytilannetta. Hän kertoo asioita ympärillä oleville työntekijöille. Minulta ei kysytä mitään. Kyseessähän on vain tilanteen kertaus muille ammattihenkilöille, joten sillä tapaa siinä ei kysyttävää olekaan. Kerrataan jokainen ongelma yksitellen, ja tietenkin lääkitykset. Lista tuntuu loputtoman pitkältä. Jossain vaiheessa lääkäri katsoo minuun silmälasiensa yli, ja kysyy: "Onko se tilanne siis tämä?". Nyökkään, mutten sano mitään. Minulla olisi kysymyksiä, mutta enhän minä voi niitä nyt esittää. Tuntuu ahdistavalta, ja kaikki tuijottavat minua hiljaa odottaen vastausta lääkärin kysymykseen.

Lääkäri jatkaa puhumista. On kulunut 30 minuuttia. Aikaa on jäljellä enää vartti. Yritän löytää sopivaa väliä asiani esittämiseen. Se ei kuitenkaan onnistu. Kun yksi asia saadaan kerrattua, siirrytään heti toiseen. Ei minun ole mahdollista kuin olla hiljaa, ja vastata tarvittaessa noihin kyllä/ei-kysymyksiin. Seuraan tilannetta hiljaa sivullisena. Hoitohenkilökunta keskustelee keskenään. Lopussa minulta kysytään: "Oliko sulla jotain mielessä?". Kerron, että muutama asia. Tuon pari kysymystä esiin. Hoitohenkilökunta sanoo tutkivansa näitä asioita. En saa niihin vastausta. (Ja niihin palataan vain, jos itse siihen palaan. Tämä näkyy yleisestikin Kanta.fi kirjauksissa, jos sinne kirjataan esitetyt kysymykset. Sekään ei ole itsestäänselvyys.)

Hoitoneuvottelun päätyttyä vedän syvään henkeä ja huokaisen. Ulkona oven vieressä on penkki. Jään siihen istumaan. Pulssi tuntuu ohimolla saakka ja kädet tärisevät. Mieli on maassa, mutta tuntuu hyvältä, että hoitoneuvottelu on viimein ohi... Nyt voidaan kysyä, että oliko tämä voimaannuttava vai masentava kokemus? Tämä sama kokemus on ollut läsnä sadoissa vastaanotoissa 14  vuoden aikana. Tunnen itseni vajavaiseksi, kun se minulle kerta toisensa jälkeen väännetään rautalangasta. Vajavaisuuksia nostetaan esiin ja havainnollistetaan vastaanotosta toiseen. Miten se vaikuttaa tuollaisessa tilanteessa?

Noh, onko tämä poikkeuksellista? Ei. Olen seurannut tuttuni elämää mielenterveyspalveluissa. Kirjoitin yhdestä vastaanottokokemuksesta aiemmin. Tarina saa jatkoa. Olen hänen kanssaan soitellut, viestitellyt ja olen häntä tavannut. Kun viimeksi näimme, hän oli ihan pirteä ja hyväntuulinen. Suunnittelimme seuraavia askeleita. Sitten oli hoitoneuvottelu. Siitä jäi käteen turhautuminen. Olimme keskustelleet hänen kanssaan ravitsemusterapiasta. Hänen elämäänsä tuntien, pidän mahdollisena, että ravintoaineista on vajetta. Hän on itsekin ilmaissut, että se voisi olla kieltämättä tarpeen.

Viimeisestä käynnistä hän kertoo, että hoitotaholta ei löydy minkäänlaista vastaantuloa toivotuissa asioissa. "En mä jaksa tätä asiaa enää käsitellä. Tuskin siitä ravitsemusterapeutista edes olis mitään apua, ku mustahan tää on enemmän kiinni." Mieli kuvautuu keskustelussa hyvin alavireisenä ja turhautuneena. Kuin eri ihminen eiliseen verraten.

Yhtenä näkökulmana näihin asioihin heitän sellaisen, että voiko luottamusta syntyä tilanteissa, joissa on aina 3-5 henkilöä paikalla? Sellaiselle ryhmälle pitäisi kertoa omista henkilökohtaisista asioista. Kaikki tuijottavat hiljaa, odottaen vastausta. Kukin kyselee hieman eri kysymyksiä. Syntyy kuva hajanaisuudesta. Tuota kiinnostaa tämä, tuota tämä. Kaikki asiat kuitenkin pitäisi kertoa heille kaikille.

Onko millään tavalla järkevää, että hoito koostuu näistä 3-5 henkilöä sisältävistä kotikäynneistä ja vastaanotoista? Molemmissa tapauksissa siis tuollainen ryhmä vastassa. Luottamussuhdetta ei voida rakentaa tuolla tapaa. Tilanteet tuntuvat piinallisilta ja ahdistavilta, kun kaikki tuijottavat toistensa kysymyksiin vastauksia odottaen. Toisella puolella pöytää ovat he, ja toisella minä. Enää puuttuu hämärä huone, ja matalalle pöydän ylle asetettu lamppu. Onko sekään järkevää, että tähän sidotaan noin monta ihmistä? Ensinnäkin se maksaa, ja toisekseen tekee tilanteesta ahdistavan. Ihminen menee lukkoon vähemmästäkin. Olen itse varsin sanavalmis ja sosiaalinen persoona, ja jäin silti noissa tilanteissa jalkoihin. Entä sitten, jos henkilö on ujo ja jännittää kovasti sosiaalisia tilanteita?

Lukijalle tästä kokonaisuudesta kysymys: Toipumisorientaatiota vai masennusta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *