Miten olen oppinut?

Olen vuosia toitottanut niin itselleni, kuin monelle muullekin, etten ole tehnyt noina vuosina mitään. Onko se kuitenkaan todellista, vai pelkkä kokemus? Mihin olen verrannut? Elämä on jatkuvaa oppimista. Se on ehkä ollut erilainen tapa oppia asioita, kuin perinteisessä merkityksessä puhutaan.

Jatkan miettimällä mitä olen tehnyt vuosina 2008-2017... Olen pelannut tietokonepelejä. Olen lukenut tuhansia wikipedia-artikkeleita. (Väliin totean, että tiedän, ettei wikipedia ei ole yleisesti luotettava tiedonlähde. Antaa kuitenkin pintaraapaisun aiheista.) Olen saanut lapsen ja kasvattanut häntä. Olen elänyt parisuhteessa. Olen ajanut autolla muutamia satoja tuhansia kilometrejä. Olen tehnyt ruokaa. Olen kasannut tietokoneita... Listaa voi jatkaa vaikka kuinka, joten hyppään tässä vaiheessa seuraavaan pointtiini.

Mitä olen näistä oppinut? Järjestyksessä kulkien, olen oppinut puhumaan ja kirjoittamaan englantia niin, että pärjään normaalissa keskustelussa. Wikipediasta olen lukenut historiasta, fysiikasta, lääketieteestä, biologiasta, tietotekniikasta jne jne... Olen aloittanut lukemisen, kun olen halunnut tietää jonkin yksittäisen asian. Vaikkapa mikä on musta aukko. Tekstissä on linkkejä toisiin artikkeleihin, joiden sisältö auttaa ymmärtämään alkuperäisen artikkelin sisällön. Olen jatkanut tätä rönsyilyä artikkelien välillä tuntikausia. Olen jatkanut, kunnes olen kokenut hahmottavani riittävän kokonaiskuvan alkuperäisestä aiheesta. Luen alkuperäisen artikkelin sen jälkeen vielä kerran, ja katson ymmärränkö nyt riittävän hyvin.

Olen oppinut toimimaan lasten kanssa erinomaisesti. Saan lapset tottelemaan tarvittaessa, ja pidettyä lapset muutenkin ”ruodussa” ihan vain äänenpainojen ja oman toiminnan avulla. Jälkikäteen olen huomannut, että monet kasvatustieteiden gurut ovat kirjoittaneet samoista asioista. Olen keksinyt ne itse oman kokemukseni kautta. Minun ei tarvitse juurikaan ääntäni korottaa, koska saan lapset tottelemaan muutenkin. En ole koskaan käyttänyt fyysisiä keinoja lasten kasvatuksessa.

Olen elänyt kahdessa parisuhteessa 2008-2020. Ensimmäisessä 7 vuotta ja nykyisessä 4,5 vuotta. Olen oppinut miten minun tulee toimia, jotta parisuhde toimii. Vain omalla toiminnallani pystyn vaikuttamaan siihen, miten puolisoni toimii. Minä en pysty toimimaan hänen puolestaan, mutta pystyn toimimaan niin, että yhteisymmärryksessä pääsemme samaan lopputulokseen. Olen ajanut autolla, tehnyt ruokaa ym. arkisia asioita. Osaan siis ajaa autoa kohtuullisen hyvin ja olen myös hyvä kokki kun sille päälle satun.

Tieto ei ole koskaan haitallista, vai onko? Se, että olen oppinut määrittämään erikoistuneella tiedolla arkisia asioita - soveltamaan vaikkapa lääketiedettä arkielämääni - on osasyy siihen, miksi nämä vuodet menivät näin. Tuollainen erikoistunut tieto ei kuulu ihmisen arkielämään. Se on ammatin harjoittamista varten. Minun ei tarvitse tietää miten auton moottorin mekaniikka toimii, jotta voin sillä ajaa. Jos lähden tuota keittiöpsykologiaa soveltamaan arkielämääni, tuloksena on itseään vahvistava kierre.

1. Kuulen jonkin oireen, lääkkeen tai diagnoosin. Se kuvastaa kokemustani jollain tapaa. Otan asiasta selvää aluksi wikipediasta, seuraavaksi täydennän esimerkiksi lääketieteen julkaisuista. Voisiko tämä olla se, johon apua saatuani toivun? Millaista apua siihen voi psykiatrian poliklinikalta saada?

2. Kerron kokemuksestani tuossa valmiissa kehyksessä. On helppoa punoa lankoja, kun tietää mitä etsii. Saan muutaman lisäkysymyksen, jotka auttavat minua löytämään lisää yhtenevyyksiä oman toimintani ja vaikkapa diagnoosin väliltä. Sairaudentunne vahvistuu.

3. Saan oletetusti lääkereseptin ja sairausloman. Käyntejä jatketaan psykiatrian poliklinikalla. Seuraavilla käynneillä kerrataan tilannetta aiempaan verraten. Vastaukset säilyvät samoina, enhän minä ole alkuperäistä ongelmaani kertonutkaan, ja nuo vastaukset takaavat sujuvan keskustelun. En ole saanut tarvitsemaani apua. Puhun heille siitä näkökulmasta, joka heille on opetettu. Olen heidän silmissään malliesimerkki vakavasta masennuksesta tai muusta sairaudesta. Onkohan tässä kyse puhtaasti sanoittamisen vaikeudesta, eikä itse sairaudesta?

4. Samaan aikaan taustalla tapahtuu passivoituminen. Sairaudentunne pahentaa ongelmaa. ”Kaikki on sen sairauden syytä.” Tulot kaventuvat sairauspäivärahaan, joka tekee oman vaikutuksensa. Toimeentulotuki kroonistuu tuloksi, kun sairauspäiväraha ei riitä. Tilanne ei tunnu etenevän, mutta hoitotaho ei edes tiedä mistä kenkä puristaa. En myöskään osaa sitä heille kertoa. Olen vuosia oppinut puhumaan heille tietyllä tapaa. Se on näyttänyt olevan toimiva näkökulma keskusteluissa. Tulee epätoivo, kun se hoito ei minua auta, jota tuon sairauden hoitoon käytetään.

5. Alan ottamaan lisää selvyyttä asioihin, jotta osaisin kertoa oikeat asiat apua saadakseni. Kenelle tuota tietoa haen? Itselleni vai heille? Etsin vaihtoehtoisia lääkityksiä, jos löytyisi sellainen lääke, joka auttaa. Etsin diagnooseja, jos kyse onkin jostain muusta, jonka vuoksi hoito ei ole auttanut. Etsin oireita kuvaamaan ongelmaani. Oireet ovat sanoituksia, joilla keskustelu alkaa. Löydän matkalla läjän kokeellisia hoitoja.

Ajatellaanpa miten tuollainen keskustelu kulkee... Lähden myötäilemään sitä, mihin suuntaan ammattilainen lähtee kulkemaan. Osaan selittää masennuksen ja monen muun sairauden oireet hyvin monisanaisesti. Ammattilainen on opiskellut juuri näitä sanoituksia. Tilanne näyttää hänelle ilmiselvältä, mutta minä olen vain myötäillyt. Todellisuudessa olen kertonut vain yhden oireen. Lopputuloksena kuitenkin saadaan kokonainen oireyhtymä, jolloin voidaan puhua psykiatrisesta sairaudesta. Esimerkiksi havaitsin teininä aluksi pelkän mielialan laskun, mutta BDI-testin jälkeen 20 eri oiretta.

Tämä on logiikka, jonka pohjalta korostan arkisten selitysten löytämistä. Usein ammattilainen päätyy kulkemaan diagnoosi edellä, jotta voidaan noudattaa sen Käypä hoito-suosituksia. Ymmärrettäväähän tuo, mutta onko se vienyt kohdallani ojasta allikkoon? Voiko se olla vienyt muita ojasta allikkoon? Diagnoosi edellä kulkien saatetaan päätyä hoitamaan ns. väärällä tapaa ”wikiviisasta” potilasta. Heitä on tänä päivänä paljon. Moni ottaa aluksi selvää diagnoosista, jota epäilevät, ja menevät vasta sitten lääkäriin. Ensin pitää tietää mikä tämä on, tarvitseeko tämä nyt lääkäriä..? Ollaan aiemman listaukseni kohdassa yksi.

Tämä kokonaisuus on ilmaisutapa. On mukava keskustella sellaisesta asiasta, joka vastapuolta kiinnostaa. Se on yhteinen kiinnostuksen kohde. Tämä on minulle (ja todennäköisesti monelle muullekin) opittu ja myöhemmin vakiintunut ilmaisutapa. Tunteiden sanoittamisen vaikeudelle on olemassa jokin termi, ja tässä on sille yksi syy. Pahan olon nimi voi olla masennus tai ahdistus, mutta se ei ole sen syy. Wikiviisas löytää syyn monoamiiniteoriasta, ja ilmaisut joilla se kuuluu sanoittaa. Tuon sanoituksen toistaminen kaventaa näkökulmaa omaan elämään. Lopulta en osannut edes puhua muulla tapaa. En ollut oppinut millaisista asioista ns. tavalliset ihmiset puhuvat arkisissa tilanteissa - esimerkiksi kahviloissa.

"Kun peilille sanoo monta kertaa jotain, peili vastaa". Tuo ilmaisutapa oli arkeani.

Tässä olisi jollekin sosiologille pohdittavaa. Millaista dokumentaatiota tästä vuorovaikutustavasta on vuoden 1951 jälkeen, kun Talcott Parson kuvasi potilaan roolin? Paljonko diagnooseja on ajateltu sosiologisesta näkökulmasta 2020-luvun maailmassa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *