Näkemykseni toipumisesta

Aiemmassa tekstissäni otsikolla "Toipumiseni tie" esitin loppuun muutaman kysymyksen, joihin kerroin vastaavani myöhemmin. Kirjoitan nyt omat vastaukseni kysymys kerrallaan.

 

Mikä on masennuslääkkeiden osuus toipumisessa?

Masennuslääkkeillä ei tainnut olla vaikutusta toipumiseeni. Voi olla, että ne jopa ylläpitivät tilannetta. Ajattelin lääkityksen korjaavan minut. Annoin vastuun itsestäni masennuslääkkeille. Tämä kuvitelma sai minut ajattelemaan, että jos lääkitys ei auta, niin täytyy kokeilla toista lääkettä. En osannut ajatella muiden asioiden vaikutusta huonoon tilanteeseeni, jonka vuoksi ne jäivät taustalle pitämään vointia huonona. Syöminen, nukkuminen, päivärytmi, ja viikkorytmi puuttuivat kokonaan. Näitä syitä ei selvitelty, mutta oireet käytiin läpi hyvinkin tarkkaan.

 

Mikä on valtavan lääkityksen vaikutus hyvinvointiin?

Valtava lääkekuorma on ollut ymmärrettävästi sekoittamassa aivotoimintaa aikalailla. Jos käytössä on samanaikaisesti monta lääkettä, lukuisia eri vaikutusmekanismeja, niin on mahdotonta sanoa mitä siellä alla oikein piilee. Tämä on saattanut jopa aiheuttaa oireita, joita minulle ei olisi muuten ollut. En tiedä kuinka paljon ne ovat muokanneet aivojani, ja onko osa lääkkeistä ollut paikkaamassa aiempien lääkkeiden vaikutusta aivokemiaan.

 

Olisiko toipumista tapahtunut ilman sisällön löytämistä elämään, johon ei kuitenkaan psykiatrian puolelta tuettu millään tapaa?

On sanomattakin selvää, että oireiden lievittäminen lääkkein ei korjaa taustalla olevia ongelmia. Elämän rakentuminen psykiatrian poliklinikalle luo tilanteen, jossa oireet alkavat hallita elämää.

 

Mikä oli tukihenkilön merkitys?

Ilman tukihenkilöä uskoisin tilanteen olevan edelleen samassa pisteessä, kuin kolme vuotta sitten. Ei kukaan muu auttanut rakentamaan elämääni, ja arkeani uudestaan. Pääsen nyt jatkamaan siitä, mihin elämäni pysähtyi 15 vuotta sitten.

 

Olisiko psykoterapian aiempi aloittaminen nopeuttanut toipumista?

2kk terapian aloittamisen jälkeen psykiatrian hoitokontakti päätettiin.

 

Miksi tilanteeni oli jumissa yli kymmenen vuoden ajan?

Oireet alkoivat hallita elämääni, ja opin kiinnitämään omaan käytökseeni huomiota psykiatrisia oireita ja diagnooseja peilaillen. Opin näkemään itsessäni lukuisia eri diagnooseja, ja punomaan lankoja oman käytöksen ja psykiatristen sairauksien välille. Monet oirekuvat voidaan tulkita useiksi eri sairauksiksi, ja oireiden tarkkailun oppiminen luo haitallisen kierteen, jossa en ole Ville, vaan masennus tai kipu - objekti. En ollut oman elämäni toimija, vaan pelkkä potilas. Voisin kuvata käsitteellä "potilaan identiteetti".

 

Olisiko psykoterapian aloitus tullut koskaan ajankohtaiseksi ilman tukihenkilön aktiivista tukea?

Mahdollisesti ei. Olin hoidollisesti huonossa asemassa - ei koulutusta, ei työkokemusta, päihdetaustaa, pitkä nuoruusiästä alkanut psykiatrinen historia. Kannattaako panostaa tähän, vai juuri työuupumuksen takia sairauslomalle jääneeseen insinööriin, jolla on mahdollisuus palata töihin toivuttuaan?

 

Miten psykiatrian ammattihenkilöt tukevat elämän merkityksellisyyden tunteen kehittymistä? - Miten psykiatrisissa hoitoprosesseissa tuetaan sisällön löytymistä elämään?

En ole törmännyt rakenteisiin, jotka näissä asioissa tukisivat. Sosiaalityö oli kylläkin poissa kuvioista, ja kaikki oli psykiatrian poliklinikan käsissä. Sieltä ehkä olisi voinut saada tähän asiaan tukea, mutta itseni kohdalla se ei toteutunut, ennen kuin sitä itse vaatimalla vaadin. Hoitotahon toimesta sosiaalityön tarvetta ei tunnistettu, vaikka jälkeenpäin ajatellen tarve oli ilmeinen.

 

Kuinka paljon lääkkeettömiä tukitoimia tarjotaan psykiatrisessa hoidossa, ja mitä ne ovat? - Miten mielenterveyspalvelut ottavat huomioon asiakkaan arjen pirstaleisuuden, joka vaikuttaa kiistatta hyvinvointiin ja toipumiseen?

Yleensä kaikki pyritään hoitamaan reseptillä, ja mahdollisesti sairauslomalla. Lähtökohtaisesti lääkkeettömiä hoitoja ei tarjota. Mennään siitä mistä aita on matalin, joka johtaa tielle, jonka seuraava aita onkin korkein.

Terapiaan ohjataan todella heikosti. Itselläni terapia toteutui omasta vaatimuksesta, ja sen myöntämiseen meni 1,5 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran sitä pyysin. Asiaan ei tartuttu sen paremmin, vaikka palasin siihen useita kertoja ennen myöntämistä. Kuten mainitsin, 2kk terapian aloituksen jälkeen hoitokontakti päätettiin.

Arjen rakentamiseen keskittyvä tukihenkilö olisi kaikille pitkällä sairauslomalla olleille tarpeellinen, mutta sellaista ei tällä hetkellä rakenteista löydy. Pitkä sairausloma repii arkielämää paloiksi, ja johtaa herkästi passivoitumiseen, koska ei ole arkipäiviä ja viikonloppuja, vaan pelkkiä päiviä toisensa perään.

 

Voiko mielenterveyspotilaiden nimellisesti hoitoon ottaminen haitata toipumista?

Siltä vaikuttaa. Päätöksiä tehdään tekstin pohjalta, jolloin virhetulkinnan mahdollisuus on suuri. Kirjoitin kerran osastojaksolla ollessani tunteistani paperille. Kirjoitin mm. "tekisi mieli muuttaa jonnekin Lappiin erämökkiin, ja erakoitua siellä, jotten olisi kenellekään vaivaksi". Tämä oli kuvaus tunnetilasta. Tuon tekstin pohjalta tehtiin tulkinta psykoottisesta ajattelusta: "Suunnitellut muuttamista erämökkiin, jottei olisi kenellekään vaivaksi".

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *