Nopeampaa hoitoon pääsyä

Ajatellaan tilanne, jossa nuori kokee masentunutta mielialaa. Tuollainen mieliala on päädytty luokittelemaan epänormaaliksi - ainakin tietyllä tapaa kuvattuna. Aluksi asiasta keskustellaan aluksi esimerkiksi kuraattorin kanssa, jonka huoli herää tästä keskustelusta. Nuori näkee tuossa kohtaa kuraattorin hoidon tarpeen arvioijana. Kuraattorille hän on kertonut asioiden olevan huonosti. Tuollaisessa mielentilassa asiat myös näyttäytyvät todellisuutta synkempinä.

Nousseen huolen vuoksi kuraattori ohjaa kohti erikoissairaanoihoitoa. Jonot ovat järkyttävän pitkiä, eikä tilanne tunnu etenevän mihinkään suuntaan. Mikä neuvoksi? Jos oireet ovat tarpeeksi hankalia, hoitoon pitää ottaa nopeammin. Ehkä kaverin kautta on kuullut, että todella hankalat oireet nopeuttavat hoitoon pääsyä.

Odottaessa tuki jää herkästi ohueksi. Se saattaa kaventua kuraattorin vastaanottoihin, mutta kuraattori (tai muu eteenpäin ohjannut taho) on opittu alusta saakka näkemään vain hoidon tarvetta arvioivana työntekijänä. Nuorelle herää ajatus, enkö ole ilmaissut pahoinvointiani riittävän selvästi? "Hän ei ole ymmärtänyt kuinka pahoin voin."

Jos jokin asia osataan suoraan ja johdattelematta kertoa, se on tietty opittu jostain. Sen on nähty olevan hoidon kannalta oleellinen kiinnostuksen kohde. Nämä oireet ajautuvat myös kotiin osaksi arkielämää, ja näistä punoutuu yhtenäinen kokonaisuus. Tämä tuo samalla oirekuvaa näkyvämmäksi, ja se kiinnittyy omiin rooleihin eri yhteisöissä. Johdonmukainen kerronta omasta oirekuvasta on opittu asia - miten muuten voisi uskottavasti kertoa juuri ne asiat, jotka ovat hoidon saamisen kannalta merkittäviä?

Keskusteluapuun turhaudutaan, mutta pitkälti sen vuoksi, että tuo ammattilainen näyttää nuorelle kanavalta hoitoon pääsyyn. Lähete on tehty, mutta tilanne junnaa paikoillaan. Virkailijalle ollaan kerrottu pahasta olosta ja yritetty perustella, että tarvitsee apua. Kokemus ettei keskustelusta ole apua pistää miettimään, mikä voisi auttaa. Keskustelut kuraattorin kanssahan eivät ole nuoren näkökulmasta hoidollisia, koska hän ohjasi eteenpäin 'oikeaan hoitoon'.

Mutta mitä tehdä, kun odotusaikana syntyy kokemus ettei oteta tosissaan, eikä nykyinen apu tunnu tepsivän? Pitää etsiä ohituskaista loputtomalta tuntuvalle jonotukselle. Itsetuhoisuus, itsetuhoiset ajatukset ja etenkin itsemurhayritykset ovat pakottavia tekijöitä hoitoon pääsyn kiirehtimiseen. Näistä löytyy ohituskaista. Nuoret ovat yllättävän nokkelia löytämään tuollaisia vaihtoehtoja. Nyt eletään muutenkin 'kaikki-mulle-nyt-heti-maailmassa'. Asioiden halutaan tapahtuvan heti.

Kun huomaa, että itsetuhoisuus antaa akuuttilähetteen hoitoon, siitä syntyy kortti jota voi käyttää aina karun arkielämän kaatuessa niskaan. Tätä pystyy soveltamaan myös aikuisiällä - se minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Tällä tapaa on mahdollista saada vaikkapa nopeita lääkemuutoksia, tai ankean arjen katkaisevia osastojaksoja. Apu on näin saatavilla välittömästi ilman odottelua.

Masennus tai muu vastaava ongelma voi seurata myös aikuisiälle. Tuolloin hoidoista tulee lasku omalle itselleen. Joskus saattaa syystä taikka toisesta menettää luottotietonsa. Tuossa kohtaa terveydenhoitomaksut eivät ole enää jarruttamassa hoitoja - kaikki voi laittaa ulosottoon, koska kunnallisen puolen on pakko hoitaa maksamattomista laskuista huolimatta. Tuollaisissa tilanteissa ei muutenkaan ole päällimmäisenä mielessä ulosottoasiat, joten ne ovat vain numeroita jonon jatkeeksi.

Nämä ovat opittavia asioita, joilla on mahdollista saada hoitoa esteettä ja nopeasti, mutta samaan aikaan järjestelmiin kirjataan yhä toivottomampaa kokonaiskuvaa, joka vaikuttaa hoitoon tulevaisuudessa. Kyseessä on looginen kehityskaari, joka alkaa pahoinvoinnista kertomisesta ja päättyy toipumiseen - mutta harmittavan usein myös sairauseläkkeisiin ja itsemurhiin.

Jokainen oletettavasti ymmärtää tämän kokonaisuuden vaikutukset oirekuviin ja myös hoitojonoihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *