Onko mielenterveyspotilaalla valinnanvapautta?

Valinnanvapaus hyödyttää nuoria, muttei niinkään muistisairaita ja mielenterveysongelmaisia... Jos omaa historiaani mietin, niin mielenterveysongelmaisen valinnanvapaus on ongelmallista, mutta miksi? Monet - itseni mukaan lukien - päätyvät etenkin pitkissä hoitosuhteissa ns. "nyökyttelijäasiakkaiksi", joka ei halua olla vaivaksi, joka ei uskalla sanoa vastaan, joka luottaa siihen, että he korjaavat minut. Miten tuossa tilanteessa on mahdollista toteuttaa valinnanvapautta?

Miksi oma tahto katoaa ajan saatossa? Se onkin hyvä kysymys. Osasyy on luja luottamus palvelujärjestelmään, joka tietää parhaiten miten rikkinäisiä ihmisiä korjataan. Tuo korjaaminen on kuitenkin haasteellista nyökyttelijäasiakkaille. Jos on tyytymätön hoitoonsa, ja kokee, ettei se toimi, niin vastalausetta ei kuitenkaan a. osata ja b. uskalleta ilmaista. Ollaan hoitotahon armoilla. Harva myöskään tietää oikeuksistaan, eikä niitä käydä läpi. Ne eivät ole oleellisia niin kauan, kun asiakkaalla ei ole niistä sanottavaa. Miten asiakas voi tietää sellaisesta, jonka olemassaolosta ei ole tietoa?

Tilanne johtaa siihen, että tarjottu tuki ja tuen tarve on haastellista sovittaa yhteen. Tuki on tuolloin tehotonta, eikä välttämättä edes tarkoituksenmukaista. Ongelma pitkittyy, kroonistuu, ja johtaa palveluiden ruuhkautumiseen. Asiakkaita ei saada pois, kun resurssit eivät riitä tilanteen kartoittamiseen. Ihmisen arki on tuntematonta. Tiedetään ongelma, jonka monet nuoret ilmaisevat netistä löytyneillä tavoilla. Puhun siis nuorten puolesta, koska en osaa ottaa kantaa vanhempiin ikäluokkiin. Nuo ikäluokat saattavat sisältää vähemmän pudokkaita, koska mielenterveysongelmat näyttävät yleistyneen erityisesti 90-luvun taitteesta lähtien. Itse kuulun tuohon ikäluokkaan.

Kun opitaan ilmaisemaan oman hoidon kannalta oleelliset asiat hyvin rajallisen vastaanottoajan puitteissa, muut asiat jäävät pimentoon. Niistä ei ehditä puhumaan. Aika kuluu oman tuen tarpeen perusteluun, ettei asiakkuutta päätetä. Siitä tulee pitää kiinni. Isommilla paikkakunnilla jonot ovat kokemukseni mukaan pidempiä kuin pienemmillä paikkakunnilla, ja käynnit huomattavasti harvemmassa. Itse olen hankkinut extra-käyntejä osastohoitojen muodossa. Usein tilanteen on laukaissut jokin arkielämän vastoinkäyminen, jolloin olen päätynyt päivystyslähetteellä osastolle 'arkikatkolle'.

Oma tahto katoaa, ei ole jaksamista ilmaista sitä, että tämä ei nyt toimi. Totellaan kiltisti mitä sanotaan, tai muuten ei ole myöntyväinen hoitoon. Olenko tässä väärässä? Tätä on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään. Miten toteuttaa valinnanvapaus sellaisen kohdalla, jolla ei enää ole omaa tahtoa - tai kärjistetysti, ei saa olla omaa tahtoa?

Jollei perhe, tai ystävät osallistu aktiivisesti hoitoon, asiakas on omillaan. Parisuhteen ulkopuolisia tahoja ei ole kehotettu hoitoneuvotteluihini kutsumaan. En tiedä onko se jotenkin poikkeuksellista, mutta puhunkin omasta kokemuksestani. Ensimmäinen henkilö kenelle uskalsin ilmaista tyytymättömyyttäni oli tukihenkilö. En tiennyt millaista tukea tarvitsen, koska olin tottunut vastaanottamaan sen minkä sain. Konkreettinen esimerkki oman tahdon katoamisesta. Minua hoidettiin lääkkein, vastaanottoajoin (joilla keskusteltiin pinnalla olevasta ongelmasta) ja tarvittaessa safe-house-tyyppisin osastojaksoin. Lääkkeiden suhteen olin toiveikas, koska tunsin vaikutusmekanismeja ja käyttökohteita. Teoriassa niiden olisi pitänyt toimia. Vastaanottoajat käytin kertomalla pinnalla olevasta ongelmasta, ja pyrin saamaan hoitotahon ymmärtämään sen haittaavan elämääni. Se oli tapani ilmaista, ettei nykyinen tuki ole riittävää - tai jälkeenpäin ajatellen oikeanlaista.

Tässä ollaan suuren kysymyksen edessä... Saadaanko mielenterveysongelmista kärsivien valinnanvapauteen liitettyä rutiininomaisesti "tuen tarpeen kartoittaja", joka keskittyy siihen, miten asiakas / potilas / IHMINEN itse pystyisi omaa tilannettaan edistämään. Itsehoito oli vieras käsite, koska luottamus palvelujärjestelmään oli sen verran luja ja tilanteeseeni juurtunut. Kukaan ei tiennyt etten syö, enkä nuku, enkä koe itseäni hyödylliseksi ja tarpeelliseksi, vaan ongelmaksi. Nämä eivät ole näyttäneet kuuluvan osaksi rutiininomaista masennuksen hoitoa.

En ota kantaa siihen, voiko tätä kokemusta yleistää, mutta ainakin minua se on seurannut paikkakunnalta toiselle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *