Ovatko tutkijat ja nuoret “eri sivulla” sanoja tulkitessaan?

Lukiessani Anu Gretschelin ja Sami Myllyniemen tutkimusta ”Kuulummeko yhteiskuntaan. Työn ja
koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten käsityksiä tulevaisuudesta, demokratiasta ja julkisista
palveluista” (KAKS tutkimus 110/2010) jäin miettimään sanoja ja kieltä. Haastattelujen
lainauksissa esiintyi usein ”loppuun palaminen”, samoin terveys ja erityisesti mielenterveyden
ongelmat. Yhteen kuvioon oli koottu nuorten esittämiä syitä syrjäytymiselle. Haastatteluissa
vastausvaihtoehdot ovat olleet valmiina. Kärkeen sijoittuu ystävien puute. Vain 9 % koki ”tiedon,
neuvonnan ja ohjauksen puutteen” tärkeäksi syyksi syrjäytymiskehitykseen. Mutta ovatko nuoret
tarkoittaneet näin sanoessaan samoja asioita kuin tutkijat raporttia kirjoittaessaan?

Olen elänyt samanlaista arkea ja asiakkuuksia kuin tämän tutkimuksen nuoret noin puolet
elämästäni. Luen raporttia ja esitän siitä huomiota nuoren kokemuksen näkökulmasta.
Aloitan esimerkillä. Puhuin lähes 15 vuoden ajan ”ahdistuksesta, joka tuntuu rinnassa puristavana
tunteena ja epämääräisenä pahana olona”. Kun vihdoin ja viimein pääsin ratkaisukeskeiseen
terapiaan, olin hämmentynyt ymmärtäessäni, että olen vuodesta toiseen kuvannut häpeän ja
turvattomuuden tunnetta sanalla ahdistus ja että puhuin masennuksesta, kun arkeni oli tyhjää,
epämielekästä.

Olin oppinut ammattihenkilöiden ja palvelujärjestelmän sanat ja kielen. Olin myös oppinut, että
keskustelut sujuvat hyvin, kun käytän näitä sanoja ja kieltä silloin kun minulta kysytään, miten
voin. Suurin osa ystävistäni oli samassa tilanteessa. Puhuimme tätä kieltä myös keskinäisissä
tapaamisissa.

Raportissa kirjoitettiin: ”Elämäänsä tyytymättömät nuoret eivät koe saavansa apua
terveysongelmiinsa”. Tähän osaan samaistua varsin hyvin. Itselläni syy tähän oli se, että sanoitin
tilannettani opitulla tavalla. Puhuin ahdistuksesta, masennuksesta, kivusta, uniongelmista jne.
Samaan aikaan arkeni sisältö koostui pitkälti oireiden ja ongelmien tulkinnasta. Heräsin milloin
heräsin, aamurutiinina ”saavillinen” kahvia ja lääkkeet. Seuraavaksi aika kului miettien miten
aikaani kulutan – ja oireita tarkkaillen. Tiedossa oli, että seuraavalla vastaanotolla niistä
keskustellaan.

Ironisesti voisin todeta, että työni oli tarkkailla oireita ja käydä kertomassa niistä viikottain
sairaanhoitajalle. Tämä voi olla syy siihen, ettei koe saavansa apua. Palveluissa ammattihenkilöiltä
opittu sanoitus voi johtaa tilanteeseen, jossa henkilö keskittyy oireisiin, diagnoosiin ja siitä
johdettuun hoitoon. Arki jäätyy paikoilleen, tilanne jumiutuu ja toistaa samaa kaavaa viikosta
toiseen.

Minulle raportissa tärkeää oli huomion kiinnittäminen harrastuksiin elämän rakentumisessa ja
erityisesti peleihin. Monen nuoren arki on rakentunut pelien sisään. Kun pelin sulkee, edessä on
tyhjyys. Arjessa ei välttämättä ole muuta rakennetta kuin pelien päivittäiset tehtävät. Itse vietin
pelimaailmassa useamman vuoden. Minulla on päivittäiset tehtävät, viikottaiset, aikataulutetut
yhteistoiminnot pelissä, sosiaalinen yhteisö jne. Arkeni oli siis pelin sisällä, mutta ei ”oikeassa
elämässä”.

Raportin mukaan nuoret kokivat terveysongelmien olevan merkittävä syy kouluttautumisen
ongelmiin. Ymmärrän sen. Terveysongelmat ovat käytännössä ainoa hyväksyttävä syy keskeyttää
koulu, tai olla hakematta. Jos ei tiedä minne hakea, niin varsin turvallinen vaihtoehto on kertoa
ongelmistaan mielenterveysammattilaisten opettamalla kielellä. Näin saa lähes helposti diagnoosin ja hyväksyttävän syyn esimerkiksi koulun keskeyttämiseen.

Palvelujen ammattihenkilöt ohjaavat usein vetoamaan terveysongelmaan. Tarkoitus on hyvä (koska
vaihtoehtoja ei juuri ole), mutta samalla tehdään karhunpalvelus nuorelle. Toimeentulo turvaantuu,
mutta seurauksena on oppiminen potilaaksi. Kynnys jättää menemättä madaltuu kerta kerralta, ja se
on aina yhtä hyväksyttyä.

”Loppuun palaminen” esiintyy raportissa usein. Mitä nuoret ovat sillä tarkoittaneet? Eräs tuttuni on
ottanut tavaksi kertoa uniongelmista tai ahdistuksesta, kun ei jaksa työpajalle mennä. Toisena
puolena hän kiroaa minulle sitä, että ”pakko mennä paikalle vaikkei siellä yleensä ole MITÄÄN
järkevää tekemistä”. Hän käytännössä haluaisi töihin, muttei saa asiaan tukea, koska on jo pajalla.
Toisaalta hän ei myöskään tiedä mitä haluaisi tehdä.

Olen ymmärtänyt, että ”loppuun palaminen” tarkoittaa yleisesti uupumusta silloin kun on pitkään
ollut enemmän tehtävää kuin aikaa niiden tekemiseen. En oikein usko, että yhdessäkään
valmentavassa koulutuksessa näin tapahtuu. Lopetin kesken kokkikoulun. Se oli sekä protestina
huostaanotosta että en nähnyt itseäni kokin uralla. Kun olin ammatillisella kuntoutuskurssilla, koin
sen ”kahvittelukerhoksi”, jossa oli kevyttä työharjoitteluja. Sen kyllä ymmärrän, että motivaatio
loppuu, kun suunnitelma ei ole selkeä, eikä näe tarjotun toiminnan palvelevan omia tavoitteita ja
toiveita.

Raportissa kiinnitettiin huomiota ”työpajojen jälkeiseen elämään”. Ymmärtääkseni varsin harvalla
on selkeä suunnitelma, minne jatkaa työpajan jälkeen. Työpajalla käydään, jotta saa rahaa. Onhan se
ihan hyvä, että on jotain tekemistä, mutta riittävää motivaatiota se ei pitkällä tähtäimellä luo.
Puhutaan ”palvelulimboon” joutumisesta. Siitä voi hetkeksi päästä pois, kun alkaa puhua ”loppuun
palamisesta”.

Kukapa sitä innoissaan tekisi jotain, mistä ei näe itselleen hyötyä. Näissä tilanteissa ”ei tää
kiinnosta”, ”tämä on minulle väärän alan toimintaa” tai ”protestoin huostaanottoa vastaan” eivät ole
hyväksyttäviä syitä lopettaa, mutta ’loppuun palaminen’ on.

”Syvähaastattelujen perusteella elämään tyytymättömyydelle löytyi selkeä syy: nuori ei kokenut
saaneensa apua ongelmiinsa.” Kuten edellä mainitusta kuviosta näkyy, nuoret eivät pitäneet
tärkeänä syynä neuvonnan ja ohjauksen puutetta. Kävin vuosia lähes viikottain jonkun
ammattihenkilön vastaanotolla ja useita jaksoja osastoilla. En todellakaan kokenut puutetta
neuvonnasta ja ohjauksesta. Entä jos asian muotoilisi toisin: ”Ovatko neuvonta ja ohjaus auttaneet
sinua parempaan elämään?” Uskon, että tästä näkökulmasta tulevat vastaukset nostaisivat
neuvonnan ja ohjauksen huomattavasti merkittävämmäksi syyksi.

Osa nuorista kertoo oleilevansa mielummin kotona kuin jossain muualla. Mitä he tällä tarkoittavat?
Jos ainoa yhteisö on pelimaailmassa (kuten hyvin monella onkin), on houkuttelevampaa jäädä sen
pariin kotiin, kuin mennä vaikkapa työpajalle, jossa kokee olevansa ulkopuolinen. Jälleen päädytään
samaan kysymyksen: miten selittää hyväksyttävällä tavalla, että jää mielummin kotiin
pelikavereiden kanssa pelaamaan kuin suuntaan työpajalle ulkopuoliseksi?

”Nuoren hoitaminen ei yksin välttämättä riitä, sillä hyväksytty olo on kiinni myös muista
ihmisistä.” Tässä on hyvin oleellinen näkökulma. Mutta mitä ’hyväksyttävä olo’ tarkoittaa? Monen
nuoren arjen sosiaalinen yhteisö rakentuu peleistä ja palveluista, voidaan puhua myös
palveluriippuvuudesta. Miten varmistan, että yhteys palvelujen ’muihin ihmisiin’ säilyy’? Mikä on
mielenterveyspalveluissa hyväksynnän ehto? Mitä tapahtuu, jos voin ”liian hyvin”? Varmistan
yhteyden ’muihin ihmisiin’ kertomalla voinnistani niin, että ehdot työntekijän tapaamiselle jatkossakin täyttyvät.

”Yksi elämäänsä tyytymätön nuori kokee yhteiskunnan toimenpiteiden ”tehoavan kaikkien muiden
kohdalla” hänen itsensä ”tippuessa aina vaan kauemmas”. Hän tekee niin kuin muut ”käskevät”, jos
joku on varannut ajan esimerkiksi terapeutille, hän menee, mutta ”saatu apu ei auta”.

Tämä on mielestäni malliesimerkki oppineen potilaan elämästä. Ei ole muutakaan, joten
vastaanotoista muotoutuu arjen rutiini. Elämä rakentuu oireiden ja ongelmien ympärille. Erityisesti
tähän lainaukseen osaan samaistua. Kyse oli juuri siitä, että en saanut tukea muun kuin potilaan
arjen rakentamiseen. Arki oli rakentunut vastaanottojen ympärille, mutten kokenut saavani apua.
Kävin silti tunnollisesti vastaanotoilla, koska koin, etten pärjää ilman niitä. Pärjäämiseni oli
rakentunut niiden varaan, vaikka en kokenutkaan apua. Samalla niiden tuoma potilaan arki on
oirekeskeistä. Aika kuluu oireiden tarkkailuun, joista kerron seuraavalla vastaanotolla.

Lopputulemana jään kysymään, ovatko tämän raportin nuoret ja tutkijat olleet ”eri sivuilla”
sanoitusten tulkinnoissa?

Jatkosuunnitelmien luonti jokaiselle toimenpiteelle pitää yllä motivaatiota. Jos päätyy miettimään
yksinään, mitä seuraavaksi, en usko motivaation olevan järin korkealla nykyiseen toimintaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *