Palveluiden kustannustehokas järjestäminen

Viimeaikaisissa otsikoissa on pyörinyt nuorten mielenterveys, johon keskityn tässä kirjoituksessa. Mielenterveysongelmat ovat huomattavassa roolissa aiheuttamassa syrjäytymistä. Tuntuu kuitenkin, että ympäristöön liittyviä seikkoja ei tutkailla riittävän laajasti. Oli sitten bussissa, kaupassa, koulussa tai kadulla, niin nuorten puheessa kuulee mainintoja psykiatrisista sairauksista. Yleensä ne ovat termejä jonkin piirteen kuvaamiseen. Näistä tyypillisimpiä ovat masennus, ADHD, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja autismi. Nuorten keskustelukulttuuriin on hiipinyt oire- ja diagnoosikeskeisyys. Siksi esitän oman nivelvaiheisiin painottuvan näkemykseni vaihtoehtoisesta tukiverkostosta.

Mielenterveyden tukemiseen on kehitetty erikoistuneita palveluita, joita resursoidaan enemmän ja enemmän. Esimerkiksi kouluihin halutaan psykiatrisia sairaanhoitajia. Tämä on siis ensiaskel esimerkiksi teini-iän mielialaongelmien kohtaamisessa - erikoissairaanhoito. Enää mielialaongelmat eivät ole luonnollisia osia kehityksessä, vaan ne ovat merkkejä erikoissairaanhoitoa vaativasta sairaudesta. Jos koulunkäynti ei kiinnosta, voidaan puhua ADHD:sta selittävänä tekijänä, ja saattaa olla masentunut, jos on jatkuvasti väsynyt neljän tunnin yöunien jälkeen.

Ala-asteen alkaessa monet kohtaavat haasteita, kuten koulukiusaamista. Jos tästä alkava oravanpyörä halutaan katkaista, niin yksi kokeilussa oleva ratkaisumalli saattaisi olla hyvinkin toimiva. Yle uutisoi 19.08.2019 "kouluvalmentajista", jotka olisivat tukena haasteita kohtaaville koululaisille. Tämä ratkaisu toimisi ala-asteaikana, ja sitä voisi jatkaa yläasteelle siirtyessä esimerkiksi 7. luokan loppuun, jotta pelottavaksikin koettu yläaste ei olisi niin jännittävän tuntuinen. Olisi jokin tuttu ja turvallinen aikuinen tukemassa siirtymää koulusta toiseen - ja uuteen elämänvaiheeseen.

Yläasteella osa ajautuu ns. pahojen poikien sekaan. On kuitenkin totta, ettei pahan pojan roolissa oleminen ole helppoa. Koulussa opettajat suhtautuvat epäsuotuisaksi koetulla tavalla, ja tämän kokemuksen pohjalta häiriökäyttäytyminen vahvistuu. Tuollainen epäoikeudenmukaisuuden kokemus vaikuttaa asenteisiin koulua ja opettajia kohtaan. Tästä esimerkkinä linkkaan Aamulehden 08.08.2019 julkaiseman artikkelin "Yksi pahimmista häiriköistä palasi kouluuni". Kyseisen opettajan käyttämä 'metodi' tilanteen ratkaisemiseen näyttää toimineen.

Häirikön rooli ei ole helppoa, ja omatoiminen avunhakeminen taholta keskittyy tyypillisesti jo alkaneisiin oireisiin, kuten mielialan lasku. Häiriköinti muuttuu tuossa vaiheessa psykiatriseksi ongelmaksi, joka on itsestä ulkoinen syy omalle käyttäytymiselle. Tämän voisi ratkaista kuuntelemalla oppilasta, mutta tuo kuunteleminen on hyvä 'naamioida' esimerkiksi jonkin julkisen tekstin kirjottamiseen anonyymisti. Tuolloin asiasta on puhumassa henkilö itse, eikä kertomaa ole suunnattu tietylle taholle, kuten opettajille (jolloin se keskittyisi epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin), eikä erikoissairaanhoidolle (jolloin se keskittyisi psykiatrisiin oireisiin ja ongelmiin), vaan nuoren omaan arkeen, josta löytyy vastaukset siihen mikä mättää.

Yläasteelle olisi hyvä löytää psykiatristen sairaanhoitajien rinnalle vaihtoehtona kokonaisvaltaista tukea tarjoava taho, esimerkiksi tukihenkilö. Tämä on noussut esiin nuorten tarpeena, ja tuen itsekin sen toimivuutta. Itse olisin tarvinnut arkeen keskittyvää ratkaisuhakuista tukihenkilöä, ongelmien nimeämiseen ja ilmentämiseen keskittyneen psykologin sijaan. En kokenut psykologista apua - jonka toin useasti esiin - ja tuon aiheuttama epätoivo johti itsemurhayritykseen. Ehkä se ei ollut oikeanlaista tukea?

Syynä häiriökäyttäymiselleni oli lopulta kaveriporukan luoma sosiaalinen paine, joka johti aluksi pieneen 'kepposteluun', ja päädyin sitä kautta opettajien silmätikuksi. Koin epäoikeudenmukaisuutta, joka johti kapinoinnin lisääntymiseen, ja vahvisti koulussa vallinnutta oravanpyörää. Samaan aikaan nukuin öisin todella vähän (jolla oli luonnollisesti vaikutusta mielialaan), söin kehnonlaisesti niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Valehtelin vanhemmilleni syöneeni, jotta minun ei tarvitsisi käydä kotona ruokailemassa. Näiden ohella teini-iässä on luonnollista kokea mielialan laskua, mutta itselläni tämä kokonaisuus määritettiin masennukseksi. Omaksuin tuon valmiiksi sanellun identiteetin osaksi itseäni. Tämä viittaa mainitsemaani keskustelukulttuuriin - diagnoosia haetaan selittämään omia kokemuksia ja käytöstä.

Oma elämän nivelvaiheensa on täysi-ikäisyys. Tuossa vaiheessa valta, mutta myös vastuu lisääntyvät. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä olisi hyvä olla mahdollisuus kokonaisvaltaiseen tukeen, ja tätä tukea tarvitsevat erityisesti nuoret, joiden huostaanotto päättyy 18-vuotiaana. Tuossa vaiheessa syrjäytymisriski on suuri. Sosiaalityöntekijä on etenkin vasten tahtoaan huostaanotettujen verivihollinen - elämän rikki repinyt ilkeä setä tai täti. Tarvitaan jokin ulkopuolinen, palvelujärjestelmästä irrallinen auttava taho tueksi, koska sosiaalityöstä on tullut kuvaamani kokemuksen johdosta kyttäävä ja epäoikeudenmukainen mörkö. Tätä sivuten linkkaan Dialogissa 02.08.2019 julkaistun artikkelin "Sijoitetut nuoret toivovat kuulluksi tulemista, jatkuvuutta ja turvallisuuden tunnetta". Tuollainen tukihenkilö olisi siis tarpeen myös huostaanottoaikana.

Helsingin Sanomien 26.09.2019 julkaisemassa artikkelissa kerrotaan Vamos-tuesta. Tämän soveltaminen osaksi lastensuojelun jälkihuoltoa saattaisi olla hyvinkin toimiva ratkaisu, mutta artikkelissa mainittu kahdeksan kuukauden kesto on mielestäni aivan liian lyhyt aika. Jälkihuoltonuoren Vamos-tuki tulisi aloittaa mielellään jo ennen huostaanoton päättymistä, esimerkiksi 17-vuotiaana, ja sen tulisi kestää koko jälkihuollon ajan 21 ikävuoteen saakka. Huostaanoton jäljiltä edessä on oman elämän uudelleenrakentaminen, huostaanoton irroitettua aiemmasta elämän aihiosta. Huostaanottoaikana omaa elämää ei rakenneta, vaan se alkaa vasta sen päätyttyä. Tähän viitataan myös mainitsemassani Dialogin artikkelissa. Sijoituksen aikana oman elämän määrittävät erilaiset työntekijät, jotka palvelevat tuota mainitsemaani "epäoikeudenmukaisesti toiminutta sosiaalityöntekijää". Neljän vuoden Vamos-tuki maksaisi HS.fi artikkelin tiedoilla laskien 21 000€, jolla saatetaan välttää tunnetusti kalliiksi tuleva nuoren syrjäytyminen.

Onkohan nuorten auttamisesta tehty liian monimutkaista? Nämä mainitsemani nivelvaiheiden tukitoimet ovat matalalla kynnyksellä toimivia, ja ainakin Vamos-tuki näyttäytyy kustannustehokkaana, vaikkakin sitä olisi syytä jatkaa huomattavasti tuota kahdeksaa kuukautta pidempään - niin lastensuojelunuorten, kuin myös muiden tukea tarvitsevien nuorten kohdalla.

Keskustelukulttuuri on oma osansa aiheuttamassa nuorten ongelmia. Psykiatrinen diagnoosi ei ole huono asia, vaan se nähdään positiivisessa valossa. Sen kautta voidaan määrittää identiteettiä, sille on valmis sabluuna, se on status, ja se selittää omia kokemuksia ja käyttäytymistä. Tuossa vaiheessa tilanteen korjaaminen siirtyy tuon "itsestä ulkopuoliseksi" kuvattavan objektin hoitamiseen erikoissairaanhoidossa, jonka synty ja mahdolliset ylläpitävät syyt jäävät järjestelmässä pimentoon. Itse ei tarvitse tehdä mitään, vaan ammattilaisten tehtävä on korjata tuo heidän työnkuvaansa liittyvä asia, oli se sitten masennus tai ADHD. Tämä on kuva, joka nuorille on syntynyt. Taustalla olevat KOKEMUKSET ovat muuttuneet merkityksettömiksi, vaikka ovatkin toisin ilmaistuna itse tilanteeseen johtanut tapahtumaketju.

Mielenterveysongelmista valistamisen rinnalle tulisi luoda oma valistamisen aihe, johon tätä kokonaisuutta tulisi painottaa - luonnolliset syyt oireiden taustalla. Tästä saadaan toimiva ratkaisu rakentamalla tähän "vaihtoehtoiseen tukijärjestelmään" oma työnkuvansa, joka keskittyy luonnollisten syiden kartoittamiseen, ja niissä neuvomiseen. Tämä erillinen ammattinimike luo nuorelle kuvaa osaamisesta, ja sitä kautta pätevyydestä auttaa, joka luo uskottavuutta tuolle vaihtoehdolle. Itsehoito on jäänyt taka-alalle, ja siihen tarvitaan ammattilaista avuksi. Tämä 'syykartoittaja' olisi hyvä saada myös perusterveydenhuollon ja psykiatrisen erikoissairaanhoidon väliin. Kaikki mielenterveyden pulmat eivät ole sairauksia, vaan huomattava osa on seurausta jostain arkisesta, luonnollisesta tekijästä.

Jos miettii haastavampia tapauksia, joilla oireilu on edennyt hankalaksi, pelkkä lääkitys - ja kuten Helsingin Sanomissa 07.07.2019 mainitaan - näennäishoito eivät auta. SuomiAreenassa esiintynyt toipumisorientaatio vaikuttaa toimivalta, ja se tulisi vakiinnuttaa osaksi mielenterveystyötä. Ymmärrän reseptin ja sairausloman kirjoittamisen helppouden, mutta se ei välttämättä kauas kanna, vaan saattaa viedä ojasta allikkoon. Terapian tulisi mielestäni olla ensisijainen hoitomuoto, mutta etenkin terapiaan ohjaus ontuu. Syynä saattaa olla hoitosuositusten lääkekeskeisyys. Itselläni 14 vuoden hoitokontakti voitiin lopettaa vain pari kuukautta terapian aloittamisen jälkeen. En saanut terapiasta riittävästi tietoa, enkä saanut siihen ohjausta hoitotahon puolelta, vaan minun piti vaatia sitä itse. Se osoittautui tehokkaammaksi kuin yksikään lääkekokeilu. Tässä vielä artikkeli terapiaan ohjaamisesta.

Kouluvalmentaja, tukihenkilö, mahdollisuus kohdentamattomaan kerrontaan omista ongelmista, Vamos-jälkihuolto, keskustelukulttuurin muutos / täydentäminen, sekä toimintamallien uudistus erikoissairaanhoidossa. Nämä ovat asiat, jotka tulisi ottaa ainakin kokeeksi nykyisten tukitoimien rinnalle. Myöhemmin voidaan katsoa kumpi toimi paremmin - olemassa olevat ongelmakeskeisyyteen erikoistuneet palvelut, vai uudenlaiset matalan kynnyksen kokonaisvaltaiset tukitoimet.

Nykyisten tilastojen valossa jotain uutta olisi järkevää kokeilla, koska tilastot sotivat erilaisten lähivuosien hankkeiden positiivisia vaikutuksia vastaan. Vaihtoehtoinen palvelupolku saattaa olla välttämätön vahvan polkuriippuvuuden omaavien sosiaali- ja terveyspalveluiden rinnalle.

1 ajatus aiheesta “Palveluiden kustannustehokas järjestäminen”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *