Peliriippuvuudesta huostaanottoon, mitä seuraavaksi..?

Yle uutisoi 11-vuotiaasta lapsesta, joka päädyttiin huostaanottamaan peliriippuvuuden vuoksi. Tilanne on eittämättä ollut tuossa vaiheessa haastava, mutta olisiko jotain voitu tehdä toisin? Uutisessa kerrotaan, että ensimmäisiä merkkejä oli jo 7-vuotiaana, kun lapsi oli herännyt aamuyöllä tietokoneelle pelaamaan, mutta ongelmia alkoi ilmetä enemmän älypuhelimen myötä. Muutamat kohdat pistävät silmääni erityisen paljon.

1. "Lopulta vanhemmat ottivat Tuukalta älypuhelimen pois kokonaan. Ensimmäinen kokeilu vahvisti äidin aavistuksen oikeaksi: hetken kiukuttelun jälkeen lapsi alkoi muuttua takaisin omaksi itsekseen."

Vanhemmat huomasivat tilanteen helpottaneen lapsen irtaudutta pelimaailmasta. Heillä ei ollut kuitenkaan tietoa miten tapahtumaketju tulisi jatkumaan. Kasvatuksellisia taitoja opetetaan vanhemmille joskus heikonlaisesti, kuten esimerkiksi omalla kohdallani saatu tuki ensimmäisen lapsen syntyessä ollessani 19-vuotias, oli pelkkä synnytysvalmennus. Neuvolassa ei keskusteltu muistaakseni juuri muista kasvatuksellisista asioista kuin "Älkää juottako lapselle punaista maitoa." Se on ainoa kasvatusohje, joka sieltä on jäänyt mieleen. Tähän palattiin jokaisella neuvolakäynnillä, koska emme nähneet tarpeellisena vaihtaa rasvattomaan maitoon. Tämän vuoksi en laske neuvolaa omalla kohdallani kasvatustaitoja kehittäneenä tahona.

Ehkä jokin kasvatuskurssi tai vastaava olisi hyödyllinen osaksi rakenteita. Osa nuorista vanhemmista kuitenkin pelkää sosiaalityöntekijöitä, joten sitä kautta sellaista ei saada järjestettyä tälle tärkeälle (ellei tärkeimmälle) kohderyhmälle. Järjestöt voisivat toteuttaa sen tehokkaammin, kunhan tuo järjestö on perheelle entuudestaan tuttu. Yhteisöjä on monesti vaikea löytää, ja tuollaisen yhteisön rakentaminen yhteistuumin tulevien vanhempien kanssa tukisi perheitä ja antaisi samalla puitteet kasvatusvalmennuksen järjestämiselle.

2. "Sosiaalityöntekijä kertoi, että jos sanon pärjääväni Tuukan kanssa, sijaishuollon tarvetta ei ole. Jos taas olisin sanonut, etten pärjää, kiireellisen sijoituksen perusteet olisivat täyttyneet, Laura kertoo..... - Perhe pääsi puhelun jälkeen perhetyön asiakkaaksi. Heidän kotonaan alkoi käydä perhetyöntekijä pari kertaa viikossa."

Eikö muuta tukea ollut saatavilla, jos perhetyöntekijästä ei ollut riittävää apua? Vai onko perhetyöntekijä keskittynyt vääriin asioihin? Miksi perhetyöntekijä ei osannut keskittyä sellaisiin asioihin, joiden kautta olisi ollut mahdollista tukea perhettä tuloksekkaasti, eikä tilanne olisi kriisiytynyt huostaanottoon saakka? En tarkoita, että perhetyöntekijässä olisi vikaa, vaan puhun laajemmasta kuvasta.

Heitän jälleen kysymyksen siitä, että oliko perhetyöntekijä aidosti perillä perheen arjesta ja kokemuksista, sekä koettujen haasteiden ilmenemisestä, taustoista jne..? Ilman tuollaista ymmärrystä on hankala auttaa ketään, joka voi olla osasyy perhetyön tehottomuuteen.

3. "Peliongelmien hoidon kehittämistä on viivästyttänyt diagnostiikan hidas kehitys. Oireiden tunnistamisen menetelmiä vasta kehitetään, Niko Männikkö kertoo."

Mielestäni tähän ei tarvita sen suurempia taikatemppuja kuin tutustua perheeseen ja heidän arkeensa... Oireita voidaan laittaa tiettyihin kehyksiin, mutta koetut haasteet ovat aina yksilöllisiä. Diagnostiikassakin etsitään monesti liitännäisongelmia, joita ei välttämättä lähtökohtaisesti koeta haasteiksi. Vanhemmat olivat tässä tapauksessa tunnistaneet näitä "oireita", enkä usko heillä olevan diagnostista ammattitaitoa. Jos perheen arjesta oltaisiin oltu perillä, nämä olisivat tulleet ilmi jo ennen sijaishuollon tarpeen miettimistä.

Oma kysymyksensä on, mihin näitä raameja tarvitaan asiakastyössä, jos lähtökohtaisesti on tarkoitus auttaa perhettä pysymään kasassa ja selviytymään omasta arjestaan. Onko itse asiakastyöstä välttämätöntä tehdä rakettitiedettä? Tilastotieteiden näkökulmasta ymmärrän näiden raamien tarpeellisuuden, mutta asiakastyössä ne olisi järkevää määrittää vasta asiakasprosessin päätyttyä, jottei niiden miettiminen sumentaisi tilannekuvaa.

4. "Sijoitus antaa meille hengähdystauon ja etäisyyttä aggressioon, mutta ei se yksin ole ratkaisu tähän tilanteeseen. Toivon, että saamme vielä jonkinlaista apua tunnetaitojen opetteluun ja riippuvuuden käsittelyyn, Laura sanoo."

Tämä yksityiskohta jäi kiinnostamaan eniten. Millaista tukea tämä perhe tulee saamaan? Tällä hetkellä lastensuojelun tukitoimet näyttäytyvät varsin kapeina. Sosiaalityö on kiinnostunut enemmän lapsen pärjäämisestä sijaiskodissa kuin kotona. Kysymykset kotona pärjäämisestä ovat relevantteja lähinnä siitä näkökulmasta, että noudattaako lapsi sosiaalityön antamia sääntöjä. Ratkaisuja mietitään siitä lähtökohdasta, miten lapsi pärjää palvelujärjestelmän sisällä, eikä kotona osana omaa perhettään. Omien vanhempieni tehtävä huostaanottoni ajan oli raportoida kotiintuloaikojen noudattamisesta, ja ilmoittaa mahdollisesta alkoholin tai päihteiden käytöstä.

Auttavilla ammattihenkilöillä ei ole aikaa tutustua perheeseen ja heidän arkeensa, joka hankaloittaa - tai tekee mahdottomaksi - hahmottaa kokonaiskuvaa perheen arjesta. Perheet tarvitsevat ennaltaehkäisevästi vertaistuellisen yhteisön johon kiinnittyä, kasvatusvalmennusta tuon yhteisön tukemana, jonkin puolueettomaksi koetun neutraalin linkin perheen ja palvelujärjestelmän välille auttamaan oikeanlaisen tuen järjestämisessä silloin kun sitä tarvitaan.

Lääketiedekin on aina halunnut luoda täsmäluoteja sairauksien hoitamiseen, ja perhetyön täsmäluotina voisi toimia ns. perhevalmentaja - tukihenkilö - joka on osa yhteisöä, johon perhe kokee kuuluvansa, ja auttaa perhettä saamaan tarvitsemansa tuen. Tämä henkilö olisi perillä perheen tilanteesta ja heidän elämästään, jolloin hän hahmottaisi täsmällisemmin perheen kokemat haasteet ja osaisi sanoittaa ne palvelujärjestelmälle, eikä palvelujärjestelmä enää sanoittaisi ongelmia perheille itselleen.

Toistan sanaa perhe, koska siitähän tässä on kyse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *