Lastensuojelua luottamuksella vai ilman?

Lastensuojelusta on jos jonkinlaisia tarinoita ja kokemuksia. Yksi esimerkki tämän päivän Hesarissa. Lastensuojelu on laaja käsite. Yleisesti se kuitenkin tarkoittaa monille (ainakin mielikuvissa) sijoitusta perhekotiin. Olen iloinen näistä, joille se on ollut toimiva ratkaisu. Kaikille ei kuitenkaan samat ratkaisut toimi. Yksilöä ei voida yleistää. Tilanteen mennessä hankalaksi, eikö ole olemassa muita työkaluja kuin huostaanotto? Entä he, jotka kokevat sijoituksen rangaistuksena ja kapinoivat sitä vastaan? Lopputulos voi olla hyvinkin surullinen, esimerkiksi kuten Iltalehdessä kirjoitettiin hatkanuorista.

Joskus pistää mietityttämään, että asiat voitaisiin ratkoa muillakin tavoilla. Jos tilanne on niin hankala, että tarvitsee miettiä huostaanottoa, niin onko se lopulta ainoa ratkaisu? Eikö nuorelle voitaisi antaa mahdollisuutta "parantaa tapansa" esimerkiksi päiväperhekodilla? Se olisi nuorisotilamainen paikka, jossa nuoren tulisi viettää päivisin aikaansa X tuntia. Nuorella olisi tiedossa, että jos tämä ei toteudu, seuraavana edessä olisi sijoitus. Tätä kokonaisuutta voisi verrata vankila VS yhdyskuntapalvelu. Päiväperhekodissa nuorelle voitaisiin antaa ns. velvoittavaa ohjausta. Ymmärryksen rakentaminen nuoren tilanteeseen on mahdollista, kun ei olla kiinni ammattimaisissa toimintatavoissa, vaan ollaan nuoren kanssa ihan normaalia elämää tavallisena ihmisenä viettäen. Kahvia, jutustelua, välillä voidaan miettiä olemassa olevia haasteita - ratkaisulähtöisesti. Toimintaa ohjaisi ajatus perheen kasassa pitämisestä.

Puhutaan varhaisesta puuttumisesta... Olen kuitenkin ymmärtänyt, että sosiaalialan ammattilaisten työaika kuluu enemmänkin hankalampiin tilanteisiin. Kuka tekee tätä hehkutettua ennaltaehkäisevää työtä? Etsivä nuorisotyö nyt ainakin. Mikseivät he ole tavoittaneet minua? Ilmeisesti koska olen ollut sairauslomalla, ja myöhemmin määräaikaisella eläkkeellä, enkä ole osannut sitä itse pyytää. Näitä nuoria ei tavoita muu kuin psykiatrian poliklinikka, jonne on asiakkuus (jos on...). Nyt tapetilla olevan "moniammatillinen yhteistyön" pitäisi olla ratkaisu tähän. Miksi se pitää kuitekin erikseen määritellä..? Miksei nykyisellään kysytä: "Onko sinulla kontaktia sosiaalipalveluihin?". Kysymyksen esittäminen vie noin neljä sekuntia, ja sillä saadaan asia selville. Jos ei, niin seuraavaksi pitäisi selittää ymmärrettävästi, mitä heillä on tarjota, ja ohjata sinne suuntaan palvelutarpeen arviointia varten.

Tyypillisesti sosiaalityöntekijää tavatessa kysymys kuuluu: "Miten me voitaisiin sua auttaa?". Kysymys on sellainen, johon harva osaa vastata. Kokonaisuus on monimutkainen, eikä tiedetä mikä asia kuuluu kenellekin, eikä tiedetä mihin asioihin voi edes saada apua. Oman tilanteen ymmärtäminenkin saattaa olla hakusessa, jos työntekijät ovat vaihtuneet usein, ja on tottunut kertomaan tietyn anamneesin. Rikkinäinen puhelin värittää tarinaa, mutta kun sitä käydään läpi kerta toisensa jälkeen, se tarina elää mukana omassa elämässä ja mielikuvissa. Ongelmat näyttäytyvät erilaisina, tulee uusia, vanhat hankaloituvat jne. Mitä milloinkin. Taustalla vaanii pelko siitä, että todetaan etten tarvitse apua. Itse totuin 14-vuotiaasta alkaen ajatukseen, ettei minun ole mahdollista pärjätä ilman ulkopuolista apua.

Pienetkin ongelmat saattavat kasvaa suuriksi, elämää haittaaviksi asioiksi. Resilienssi heikkenee ajan saatossa. Sairauslomalla on reilusti aikaa keskittyä siihen miksi on saikulla. Nuorelle syntyy ajatus, että jos ahdistaa, niin pitää ottaa rauhoittavaa. Joko ahdistaa tai ei, mutta ikinä ei mietitä sitä, että paljonko lopulta ahdistaa, ja voisiko sen kanssa pärjätä? "Lääkehän on sitä varten, että jos ahdistaa...". Nämä pienet ongelmat elävät ja kasvavat mukana, jos hoidolle ei ole vastapainoa "normaalista elämästä".

Jos nuorella on häiriökäyttäytymistä, niin eikö ole sanomatta selvää, että nuorella itsellään on jokin asia mielen päällä, jota ei pysty käsittelemään? Tämä toteamus ei oletettavasti tule kenellekään yllätyksenä. Nuori haluaisi saada apua ongelmaansa, mutta ei tiedä kenen puoleen kääntyä. Syntyy tietynlainen hälläväliä asenne, koska ongelma tuntuu sellaiselta, ettei sitä ole mahdollista ratkoa. Lopputuloksena häiriköinti.

Jos mietin omaa historiaani, - jossa huostaanotto tuli minulle täytenä yllätyksenä - niin tuo ikävä yllätys on murentanut institutionaalisen luottamukseni. Jos kokee epäoikeudenmukaista kohtelua, luottamus täytyy rakentaa uudelleen - ei siis pelkästään työntekijätasolla, vaan koko insituutiota kohtaan. Ollaan päädytty tilanteeseen, jossa ennakkoluuloinen asenne tekee auttamisen jopa mahdottomaksi. Mieleen tulee vuosien takaa, kun joskus neuvolasta ehdotettiin perhetyöntekijää, vastaukseni oli ehdoton ei. Pelkäsin sellaisen tulevan 'kyttäämään' ja etsimään syitä, joiden perusteella lapseni päädytään viemään pois. Ellen ole oppikirjanmukainen vanhempi, lapseni viedään pois. Tämä oli ajatukseni perhetyöntekijästä.

Miten se luottamus sitten saadaan parhaiten jälleenrakennettua? Itseni ja parin muunkin kohdalla olen miettinyt tätä kysymystä. Kokemukseni mukaan yhteinen kiinnostuksen kohde on avain tässä asiassa. Toinen asia, joka ei nykyisellään toimi, on ammattihenkilön pitäytyminen ammattilaisena, eikä ihmisenä. Ajatellaanpa... Jos annat itsestäsi toiselle tietoa, eikä toinen taas anna mitään takaisin, miten ihminen tuon ottavan osapuolen kokee? ... Niinpä. Yhteinen kiinnostuksen kohde, ja kohtaaminen ihmisenä eikä ammattilaisena, ovat avaimet luottamuksen rakentamiseen. Ammattilainen vain kysyy muttei kerro, kun taas ihminen kommunikoi dialogin kautta.

Jos olen vastaanotolla hakemassa apua, ja vastapuoli keskittyy vain ongelmaan, mistä totun ammattihenkilöille puhumaan? Minkä opin olevan heille relevanttia? Miten opin lopulta koko elämäni selittämään? Täydellinen alusta ongelmakohtaiselle rikkinäiselle puhelimelle. Asia kerrotaan uudestaan ja uudestaan eri näkökulmista.

Perimmäinen sanoma kuitekin on se, että "Minulla on jokin asia, jota en saa ratkaistua, enkä oikeastaan edes tiedä mikä se ongelma on, mutta ilmaisen nyt jotain kautta tarvitsevani jotain apua, koska sen takiahan olen tälle vastaanotolle tullut."

1 ajatus aiheesta “Lastensuojelua luottamuksella vai ilman?”

  1. Olin tekemässä äskettäin lapsen huostaanottopäätöstä, joka oli hyvin vaikea valinta erityisesti siksi kun avohuollolliset tukitoimet ovat kehittymättömiä. Ehdottamasi päiväperhekoti kuulosti hyvältä – tämän lapsen osalta olisi lapsen kanssa ollut hyvä myös sijoittaa vanhempi, kun kyse oli vanhemmuuden ja vuorovaikutuksen taidoista. Kotiympäristössä oli perhetyötä tehty muutamana päivänä viikossa aina muutama tunti, mutta olisi tarvittu tiiviimpää ohjausta ja esimerkkiä miten toimia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *