Resilienssi – katoava luonnonvara?

Onko resilienssi katoava luonnonvara? Sellainen ajatus herää äkkiseltään katsellessa nuoria masennuksesta ym. mielenterveysongelmista kärsiviä. Toki tähän vaikuttavat nykyiset hoitosuositukset, mutta myös palvelujärjestelmän kehitys suuntaan, jossa kaikkeen tarjotaan apua.

En pidä huonona asiana, että apua on saatavilla moniin asioihin, mutta myös avun hakemisen kynnys on madaltunut huomattavasti, johtaen palveluiden kulutuksen kasvuun. Tarjonta luo tarpeen, tarve vaatii lisää tarjontaa. Apua hakevat myös ihmiset, jotka voisivat hyvin pärjätä asian kanssa itsekin. Voisin verrata siihen, että 7-vuotias lapsi ei osaa heti laskea paljonko on 2+4, vaikka osaisi löytää vastauksen hetken sitä pohtimalla. Ongelmanratkaisukyky kärsii.

Katsellessa nuorten arkea, osa hakee apua vaikkei sitä välttämättä tarvitsisi. Esimerkiksi Kelan hakemus jää täyttämättä, ja toimeentulotuki saamatta. Asia siirtyy aikanaan sosiaali- tai terveysalan ammattilaisen pöydälle. Yhden hakemuksen vuoksi elämän normaalit asiat mutkistuvat, kun ei ole vaikkapa ruokaa, tai vuokra jää maksamatta, ja ongelma jakautuu useampaan. Syntyy epävarmuutta hakemusten täyttöön täyttämättä koko hakemusta. Palvelujärjestelmä on myös ottanut vastuun avun tarjoamiseen.

En tiedä kuinka paljon todellisuudessa on kyse siitä, että hakemusta ei osattaisi täyttää, vaan enemmänkin siitä, että "se vaan jää". To do-listalla ollessaan, se palaa eteen vasta siinä kohtaa, kun esim. toimeentulotuelle olisi akuutti tarve. Tästä aiheutuu stressi, ja asiaa pyritään järjestelemään muuta kautta - jos se sattuu olemaan mahdollista. Jos taas ei, vuokra jää rästiin ja ravinnon puutteella tuppaa olemaan oma vaikutuksensa. Asia siirtyy sote-palveluiden ratkottavaksi lieveilmiöineen. Näitä lieveilmiöitä täytyy tietenkin liioitella, olisihan noloa myöntää vain unohtaneensa täyttää hakemuksen. Tämän esitiedon oppimisen jälkeen siitä tulee osa roolia, jossa on lähtenyt apua hakemaan.

Yksi mahdollinen skenaario kulkee niin, että seinät kaatuvat päälle - luonnollisesta syystä - ja päädytään lääkärin vastaanotolle. Sinne mennään kertomaan ahdistuksesta yms. ja vastaaottoajan ollessa hyvin rajallinen, ei päästä itse asiaan eli rahattomuuteen. Lääkäri kuitenkin tekee sen mitä voi, ja se voi olla sairausloma ja/tai lääkeresepti. Juurisyy jää kuitenkin ratkomatta, ja se siirtyy sosiaalialan ammattilaisen hoidettavaksi.  Tämä voi kulkea myös käänteisessä järjestyksessä, eli sosiaalityöstä siirretään terveyspalveluihin ahdistuksen vuoksi.

Noh, jatketaanpa tarinaa, jossa päädytään sairauslomalle, ja jätetään rahattomuus tässä vaiheessa sivuun. Jossain tutkimuksessa todettiin pitkäaikaisen työttömyyden aiheuttavan resilienssin menetystä, joten eikö sama tapahdu lähtökohtaisesti heikomman resilienssin omaavalle, joka päätyy vastaavaan tilanteeseen, kuin olisi työtön? Mikä erottaa pitkäaikaistyöttömän, ja sairauslomalla olevan arjen? Toimeentulo on samaa luokkaa, joskaan sairauslomalla ei tarvitse tehdä kuin yksi hakemus Kelaa varten. Päivät ammottavat molemmilla tyhjyyttään, arki hajoaa, rutiinit katoavat. Taloudellinen stressi on samanlaista. Yhden tutkimuksen mukaan niukkuuden ympärille punoutuu niin sosiaalisia-, taloudellisia- kuin inhimillisiä haittavaikutuksia, jotka vaikuttavat suoraan toisiinsa. Keskiössä siis rahattomuus.

Kokemukseni mukaan useimmiten päädytään aliarvioimaan toimintakykyä. Asiakkaana on myös välttämätöntä vähän liioitella tilannetta avun saamisen varmistamiseksi. Tulkinta tilanteesta saattaa olla virheellinen, kuten yhdessä tuntemassani tapauksessa toimintakyky arvioitiin huomattavasti alentuneeksi sen perusteella, että hän oli ollut vielä sängyssä iltapäivällä. Onko se ihme, jos menee vasta aamulla nukkumaan? Onko siis kyse toimintakyvystä vai unirytmistä? Tapausta tuntien hän on lähtenyt ihan itse bussilla kodin ulkopuolelle pyydettäessä. Toimintakyky ja mieliala näyttäytyvät kodin ulkopuolella kohtuullisen hyviltä, mutta hoitotaho arvioi sen huomattavasti alentuneeksi. Toki vastaanotolla potilaan rooli ottaa vallan. Tapauksessa potilaan rooliin on kasvettu teini-iän alusta saakka. Kehotan pohtimaan tätä lausetta, ja erityisesti sanaa "kasvaa".

Asiakkaan rooli potilaana ohjaa keskustelua ja toimintaa, eikä hoitotaho ymmärrä asiakkaan arkea, ja sitä mitä vastaanoton ulkopuolella tapahtuu. Ongelmasuuntautuneella keskustelulla ei päästä käsiksi normaaleihin arjen asioihin. Juurisyyt voivat siten hautautua ongelman alle. Päädytään kipsaamaan käsi kun jalka on poikki.

Palvelujärjestelmästä irralliseksi katsottava neutraali taho - joka käy arkista kahvipöytäkeskustelua - saattaa kuulostaa hyödyttömältä, mutta sitä kautta on mahdollista löytää näitä asioiden juurisyitä. Olisi mielenkiintoista kerätä palveluista irrallisen tukihenkilön tmv. näkökulmia asiakkaiden tilanteesta, ja verrata niitä ammattilaisten näkökulmiin. Annoin jo yhden konkreettisen esimerkin.

Ehkä sellainen seikka jää liian vähälle huomiolle, että lapsuudessa tai nuoruudessa alkanut hoitosuhde myös KASVATTAA lasta, ja tuo kasvatus ei ole osa normaalia kasvua ja kehitystä. "Koko kylä kasvattaa" toimi vielä vuosikymmeniä sitten, mutta nyt kasvatus tapahtuu kotona, koulussa ja kaveriporukassa - sekä joskus myös psykiatrisissa hoidoissa.

Millaiseksi ihminen kasvaa psykiatrisessa hoitosuhteessa? Olikos se niin, että ihmisen aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi saakka, ja teini-ikä on tärkeimpiä osia minäkuvan- ja identiteetin kehityksessä? Tästä voidaan johtaa lukuisia jatkokysymyksiä...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *