Saanko etsiä terapeutin?

Terapeutin etsiminen voi olla haastavaa. Osasyynä voi olla jaksaminen, mutta oma lukunsa on terapiaan ohjaaminen. Voi olla niinkin, että masentuneen katsotaan olevan kykenemätön terapiaan, jolloin hoito jatkuu käynteinä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Hänen kanssaan käydään keskustelua tilanteesta - kerta toisensa jälkeen. Käynnit tuntuvat monesti turhalta rutiinilta, mutta jollei niitä käytä, saatetaan tulkita vaikeudeksi sitoutua hoitoon. Hoitokontaktista tulee pitää kiinni.

Ylen artikkeli psykoterapeutin etsinnästä pisti silmään. Terapeutin etsinnässä ei aina saa apua. Kerrotaan mistä löytyy lista terapeuteista, mutta sitten tulee eteen suuri kysymys: Mitä eroa näillä on, ja mistä tiedän terapeutin olevan minulle sopiva? Terapiasuuntausten tutkiminen jää potilaan tehtäväksi.

"Olet rikki ja uupunut. Et jaksa nousta sängystä, töissä itkettää. Käyt keskustelemassa tilanteestasi psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän epäilee, että olet niin masentunut, että työkykysi on uhattuna. Hänen avustuksellaan saat lähetteen Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan."

Jos omaa historiaani mietin, niin tuollaisessa tilanteessa terapiaan ohjaaminen ei ole todennäköistä. Tilanne on liian hankala terapian aloittamiseen. Jatketaan käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja tarvittaessa lääkärin tapaamisia, jos esimerkiksi lääkitystä tarvitsee säätää. Terapiaan pääsystä kuitenkin vastaa lääkäri, joka ei ole minua tavannut muualla kuin parissa hoitoneuvottelussa. Ristiriita..?

14-vuotiaana kävin psykologilla. Tämä oli psykoterapiaa, mutta en sitä sellaiseksi tunnistanut. Kovan taistelun jälkeen pääsin aloittamaan terapian 14 vuoden kuluttua, 28-vuotiaana. Asia oli esillä noin 1,5 vuotta ennen tätä, ei välttämättä aktiivisesti, mutta ajoittain. Monesti keskityttiin tilanteen kartoittamiseen, mutta terapia jäi keskusteluista pois kerta toisensa jälkeen. Tämä kuvio ei ole mitenkään tavaton.

Potilashistoriaani katsellen, minulle ei ehdotettu psykoterapiaa missään vaiheessa. Se nousi vaihtoehdoksi vasta, kun sitä itse vaatimalla vaadin. Kyseessä ei siis ole pelkästään terapeutin etsinnän vaikeus, vaan ympärille punoutuu...

1. Potilaan tulee itse olla aktiivinen, ja osata ehdottaa hoitotaholle terapian aloittamista. Tämä tapahtuu usein sairaanhoitajan vastaanotolla, mutta niillä keskitytään yleensä muihin asioihin - mikä mieltä painaa tänään. Terapia saattaa vilahtaa keskustelussa, mutta se häivyttyy muiden asioiden sekaan.

2. Terapian ajankohtaisuus tulee perustella riittävän hyvin. Samaan aikaan ei välttämättä osaa kertoa miten viikot kulkevat. Ns. viikkolukujärjestystä täyttäessä paperi ammottaa tyhjyyttään. Mieli sanoo, etten tee yleensä mitään. Samanaikaisesti hoidan lapsen päiväkotiin, tai esikouluun, hoidan hänelle aamupalan ja vaatteet päivää varten. En kuitenkaan osaa sitä kertoa, koska tuntuu, ettei tässä haeta niin pieniä asioita. Myöhemmin käyn hakemassa hänet sieltä, ja olen laittanut tiskit ja pessyt pyykkiä lapsen ollessa siellä. Keskusteluja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa täyttää suuremmat asiat, joten tässäkään viikkolukujärjestyksessä tuskin mitään noin pieniä arkisia asioita haetaan. Paperi jää tyhjäksi, ja hoitava lääkäri tilanteesta kuullessaan saa tilannekuvan: "Potilas ei tee päivisin oikeastaan mitään. Toimintakyky näyttää olevan täysin poissa." Onko psykoterapia siis ajankohtaista..?

3. Kun lääkärille saadaan välitettyä tämän rikkinäisen puhelimen kautta viesti, että potilas haluaa psykoterapiaan, seuraavana on edessä terapian tarpeen ja ajankohtaisuuden perusteleminen, ja lopulta keskustelu b-lausuntoa varten. Kysymykset ovat kinkkisiä, koska kokonaistilanne näyttäytyy sekavana. Mihin minä tarvitsen psykoterapiaa? Toipumiseen ei ole hyvä vastaus, koska se ei kerro lopulta mitään ja on liian ympäripyöreä. Lopulta b-lausunto saadaan tehdyksi, ja tilanne tuntuu uuvuttavalta ikuisuusprojektilta joka ei etene.

4. Kelalta tulee päätös, psykoterapia on myönnetty. Hoitotaho kertoo mistä löytää listan Kelan terapeuteista. Avaan listan ja kauhistun. Pitkä lista pelkkiä nimiä, jotka eivät kerro mitään. Miten löydän sen "minulle sopivan terapeutin"? Pitäisi siis tehdä jokaisesta nimestä listalta vähän taustatutkimusta, mutta käsitteet "kognitiivinen psykoterapia" taikka "psykoanalyyttinen psykoterapia" ovat tyypillisesti hepreaa. Ei ole välttämättä edes tietoa, että terapeuteissa on eroja. Terapiasuuntauksesta ei ole hoitotahon kanssa keskusteltu. Tiedän, että haluan löytää ratkaisuja arjessa ilmeneviin solmuihin, mutten tätä tarvetta osaa sanoittaa. En tiedä mitkä ovat ne sanat, jotka pitäisi sanoa kunnollisen ohjauksen saamiseksi.

5. Mitä tapahtuu tässä tilanteessa? Valitaan nopalla joku listalta, ja mennään tutustumaan. Tästäkin vastaanottokäynnistä tulee lasku. Jos haluaa kaikkiin terapeutteihin käydä tutustumassa, hinnaksi tulee muutama tonni. Tämä ei sisälly Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. Tyydyn siis ensimmäiseen kenen luo päädyn. Minulla ei ole käsitystä terapeuttien välisistä eroista, enkä tiedä miten psykoterapia toimii. Samapa tuo, en jaksa miettiä enempää. Aloitetaan täällä.

6. Terapeutin löytymisestä välittyy tieto hoitavalle lääkärille. Välissä on ollut vastaanottokäyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Olen siellä kertonut monista päällekkäisitä ongelmista. Lääkäri voi tuossa tilanteessa nähdä tarpeelliseksi esimerkiksi NEPSY-valmennuksen ennen terapian aloittamista. Minulle ehdotetaan NEPSY-valmennuksena vammaispalveluiden kautta kevyitä töitä, nurmikon leikkuuta, lumen luontia, ruoan kuljetusta vanhuksille, koulujen pihojen siivousta. Koen tulleeni nöyryytetyksi - mikä tämän ja terapian välinen yhteys on? En suostu tähän. Terapian aloitusta lykätään. Lääkäri toteaa, ettei toimintakykyni riitä tuollaisiin kevyisiin työtehtäviin, ja siten herää epäilys, etten selviäisi psykoterapiasta.

7. Olen tämän kokonaisuuden kuliseissa pyörittänyt lapsiperheen arjen askareita, rytmittänyt omatoimisesti elämääni, opetellut syömään, tehnyt perusteellisen lääkesaneerauksen, ja aloittanut seurakunnan kuorossa, jotta saisin jotain sisältöä päiviini. Kokemusasiantuntijakoulutuksessa olen käynyt tunnollisesti. Näillä asioilla vaativaan sävyyn perustellen saan luvan aloittaa terapiassa. Kahden kuukauden kuluttua 14 vuotta kestänyt hoitokontakti voidaan lopettaa.

Liitetäänpä tähän kokonaisuuteen vielä 'nyökyttelijäasiakkuus', eli olen potilas, jonka oma tahto on kadonnut ja haluan olla hoitotaholle mieliksi, ja vahva ulkoaohjautuvuus estää minua tekemästä aloitetta terapian suhteen. Onko siis terapeutin etsiminen lopulta suurin haaste psykoterapiaan pääsyssä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *