Stadilaispojat, rikokset, lastensuojelu – ja Ville

Olen lukenut tovin Elina Pekkarisen väitöstutkimusta Stadilaisnuoret, rikokset ja lastensuojelu. Mielenkiintoista on ollut huomata kuinka paljon yhtymäkohtia löydän tästäkin omaan historiaani. Tutkimus käsittelee rikollisuutta ja lastensuojelua, mutta jos näitä tulkintoja yleistää, niin voidaan puhua ongelman tulkinnasta. Ongelmatulkinta syntyy eri organisaatioissa hieman eri tavoin, mutta tulkinta jää elämään ja määrittämään palveluiden toimintaa tulevaisuudessakin. Erinomainen käytännön esimerkki vaikkapa päihteiden käyttö. Olen kuullut kuinka vuosien kuivilla olon jälkeen kuulee yhä uudelleen kysymyksen kuivilla olosta asioinnin syystä riippumatta.

Tapausselostus Einosta sijoittuu 1930-luvulle, ja ongelmat sanoittuvat mm. jälkeenjääneisyytenä, myöhemmin rikollistyyppinä ja jopa psykopatiana. Miettiessäni kuvauksia näiden termien taustalla, luulen, että nykyisin nämä asiat sanoittuisivat ADHD:ksi ja/tai impulssikontrollihäiriöksi. Toki sanoitus riippuu siitä, kuka ongelmaa alkaa tulkitsemaan.

Jos vertaan omaan historiaani näitä tulkintoja, niin 1930-luvulla olisin saanut yläasteaikanani pahatapaisen leiman. Elettiin kuitenkin 2000-lukua, joten sanoitukseksi muotoutui ensin burn-out ja sittemmin masennus. Ongelmatulkinta lähti koulusta, kun kaveriporukan hyväksyntää hakiessani härnäsin opettajia. Koin olleeni kuuluisa oppilaiden keskuudessa toimiessani sillä tapaa. Tein kaikenlaista jälki-istuntoon johtavaa, ja joka kerta lopetin kiltisti jälki-istunnon saatuani... Kunnes tuli uusi tilanne jälki-istunnon saamiseksi 'kokoelmaani'. Ongelma sanoittui psykiatriseksi sairaudeksi, vaikka se oli vain yksi rooli muiden joukossa.

Jos miettii ”kehitysyhteisöjen” ja ”yhteisöreaktioiden” kautta, niin ongelmat ilmenivät tietyllä tapaa tietyissä yhteisöissä. Henkilöt eivät olleet käyttäytymiseeni sidottuja. Arjessa uhmasin vanhempiani ja kiukuttelin isälleni, mutta kun isän kanssa lähdimme kisamatkalle karting-kilpailuihin, tulimme toimeen ongelmitta. Vastakkainasettelussa niin kouluyhteisössä kuin kotonakin oli kaverit ja heidän hyväksyntänsä. Einokin kuvaa näpistelyn olleen kavereilta opittua, kun itselläni kavereilta opittua oli opettajien härnääminen ja vanhempien uhmaaminen.

”Einon käytösongelmien jatkuessa yhteisön toleranssi Einoa kohtaan madaltui lopulta niin, että jokainen pienikin teko aiheutti välittömän yhteisöreaktion ja johti rankaisutoimenpiteisiin.”
Tästä lauseesta tulee mieleen kouluyhteisön suhtautuminen minuun 9. luokan kevätlukukaudella. Minut poistettiin tunnilta hyvin matalalla kynnyksellä, ja lopulta varoituksetta. Käyttäytymisen sidonnaisuudesta yhteisöön kertoo se, että jatkaessani koulua sairaalakoulussa, käyttäydyin hyvin, ja kohdallani jopa mahdottomana pidetyn peruskoulun päättötodistuksen sain 7 keskiarvolla. Sama käyttäytyminen jatkui ammattikoulussa. Papereihin jäi kuitenkin elämään ”riski asosiaaliseen kehityskulkuun”.

Koulussa alkaneet, sairaalassa kirjatut ongelmatulkinnat loivat polkua kohti huostaanottoa. Jonkin aikaa sairaalajakson jälkeen minulle järjestettiin sosiaalitoimesta tukihenkilöksi sosiaalityöntekijäni mies. Hän oli aiemmin tuttu harrastuksen kautta, ja perheeni tiesi ja tunsi hänet sitä kautta. Näin ollen yhteydenpito perheen ja sosiaalityön välillä kulki ripeästi. Sairaalasta saadut diagnoosit antoivat lääkityksen, ja näin ollen tiesin saavani rauhoittavia lääkäristä erottuani tyttöystävästä 17-vuotiaana. Riitti kun sanoin ”ei ne auta” tarpeeksi monta kertaa. Niitä lääkkeitä syötyäni liikaa, perheeni välitti tietoa tilanteesta tukihenkilölle, ja hänen vaimonsa ollessa sosiaalityöntekijä, huostaanotto järjestettiin ripeästi. Luulen sairaalasta saadun kirjauksen ”riski asosiaaliseen kehityssuuntaan” olleen painamassa huostaanottopäätöstä tehdessä.

Tätä tutkimusta lukiessani alan olemaan yhä vakuuttuneempi poikkeavan käytöksen yhteisösidonnaisuudesta. Kyse ei ole niinkään yksilöiden, tai yksilön ja yhteisön välisestä vuorovaikutuksesta, vaan yhteisöjen välisestä vuorovaikutuksesta. Yhteisöt, joiden hyväksynnästä kamppailin, olivat ensisijaisesti koulu ja kaverit. Perhettä en laske näihin, koska en missään vaiheessa kokenut vanhempien hylkäävän minua. Kotona vanhempien uhmaaminen oli teinin uhmaa, johon kaverit antoivat ideoita ja virikkeitä, sekä kannustivat siihen (esimerkiksi mustamaalaamalla isää). Toisaalta myös kaverien vanhemmilta nähdyn 'hyvin vapaan kasvatusmallin' kautta joskus valitsin vanhemmilleni miten ”kaikki normaalit 14-vuotiaat polttaa röökiä, ja niillä on siihen vanhempien lupa”. Nuo kaverit eivät olleet osa harrastusyhteisöjä, joten esimerkiksi kisareissut isän kanssa sujuivat ongelmitta, vaikka normaaliarjessa välejä isän kanssa luonnehdittiin ”tulehtuneiksi”.

Kertaan vielä. Koulun kautta syntynyt ongelmatulkinta mahdollisti myös lastensuojelun toimenpiteet. Psykiatrian asiakkuus alkoi koulun tulkinnan kautta, ”riski asosiaaliseen kehityskulkuun” kirjattiin sairaalajaksolla, tukihenkilöksi sosiaalityöntekijän mies - loi tiiviin yhteyden kodin ja lastensuojelun välille, diagnoosien hoitoon käytetyt ja käytettävät lääkkeet mahdollistivat rauhoittavien saamisen tyttöystävästä erotessa 17-vuotiaana, söin niitä liikaa = huostaanotto. Tässä keskiössä juurikin ongelmatulkinta, joka on syntynyt koulussa jo 14-vuotiaana, mutta seurasi minua 28-vuotiaaksi.

Palaan Einon tapaukseen. Sivulla 72 tulee uudelleen esiin aiemmin kumottu jälkeenjääneisyys. Tässä hyvä esimerkki siitä, miten leima seuraa perässä. Tämä aiemmin kumottu tieto toimi valtionlaitokseen siirron perusteena. Jos asiakirjoista voidaan valikoiden poimia haluttuja asioita ehdotusta tukemaan, nämä 'asiakirjapäätökset' ovat hyvin ongelmallisia. Näin ollenhan minkä tahansa esityksen tekijä voi poimia ja jättää mainitsematta haluamiaan asioita, jotta päätös olisi varmemmin esittäjän mieleen.

Einon tapauksessa kuvataan myös hankaluuksia sopeutua vertaisiinsa. Herää kuitenkin kysymys, että olivatko he lopulta vertaisia sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos itse mietin vertaisia, joihin minut on liitetty, niin nämä ovat olleet ainakin jossain määrin ongelmia ylläpitäviä. En ole kokenut ”vertaisten” kanssa muuta yhteistä kuin erilaiset psykiatriset ongelmatulkinnat. Keskustelun kulkiessa oireissa, ongelmissa, lääkityksissä ja diagnooseissa huomio kohdentuu jatkuvasti ongelmiin. Näin ollen ongelmiin pohjautuvat vertaistuki voi toimia ongelmaa ylläpitävänä ja vahvistavana seikkana. Keskustelun aiheet löytyvät ongelmatulkinnoista, ja näin ollen oma vajavaisuus on jatkuvasti esillä. En muista juuri keskustelleeni siitä, missä olen hyvä, mutta paljon siitä mikä minulla on pielessä. Vertaistukea ei pitäisi järjestää niinkään ongelmien, vaan tavoitteiden kautta.

Eino vaikuttaa ajautuneen asemaan, jossa hänet ajetaan yhteen ”vertaisten” kanssa rikollisen ongelmatulkinnan kautta, joka sai alkunsa hänen "poikkeavista" vanhemmistaan. Vaikuttaa siltä, että siitä oli lähinnä haittaa. Koulukodissa oppi näpistelemään, myöhemmin irtisanoutuu työpaikasta muiden ”nälviessä”. Minulle nuo vertaiset olivat muita kohtalontovereita.

Eino todetaan ensin jälkeenjääneeksi, myöhemmin normaaliksi. Sitten psykopaatiksi, myöhemmin ”Puhuu viekkaasti, jännittynyt ja kyynelöi, mutta ilmeisesti avomielinen eikä laskelmoi”. Kuinka paljon esimerkiksi kuvattu huonotapaisuus tai rikollistyyppi ja psykopaatti ovat olleet osa jotain roolia? Elämme eri rooleissa eri yhteisöissä, ja rooli muovautuu ympärillä olevien kehitysyhteisöjen mukaan. Rooliin liittyy se, kenen silmissä haluaa olla hyväksytty.

Itse halusin ala-asteella olla opettajien mieleen, sillä sain näin tukea ja positiivista huomiota. Yläasteella opettajien tuki vaihtui ryhmää ('tupakkapaikan pojat') koskevaan kontrolliin, eikä enää ollut mielekästä olla heidän mieleensä. Kavereiden hyväksyntä tuli yhä tärkeämmäksi. Kavereiden keskuudessa statusta sain nostettua 'kovistelulla' ja opettajien uhmaamisella. Näin opettajien kontrolli kasvoi ja kohdetui suoraan minuun. Toiminnan myötä kavereihin kiinnittyminen vahvistui, ja opettajien miellyttämisen muuttui yhä yhdentekevämmäksi. Opettajat olivat kohdelleet minua epäoikeudenmukaisesti... Vaikka itse olin verta nenästäni kerjännyt. Oli kuitenkin muutama opettaja, joilta sain tukea ja hyväksynnän kokemusta. He saivat minulta samalla mitalla takaisin. Tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, enkä halunnut heitä uhmata. Hehän olivat kohdelleet minua hyvin. Sitä saa mitä tilaa. Harmi, että toinen opettaja ei pitänyt minulle tunteja, ja toinen heistä valinnaista oppiainetta vain tunnin tai pari viikossa.

Eino tulkittiin jälkeenjääneeksi ja rikolliseksi, minut taas häiriköksi ja potilaaksi. Meillä molemmilla oli jokin rooli, jonka noudattaminen oli yhteisön hyväksynnän kannalta välttämätöntä.

Voisin sanoa, että taustalla vaikuttavat mekanismit ovat hyvin samanlaisia, mutta mahdollisuutta ongelmatulkinnan vahvistamisessa ongelman syynä ei nähdä tai haluta nähdä. Nuoren poikkeavaa kehitystä ei voida / haluta selittää poikkeavalla kehitysyhteisöllä, tai nuoren roolilla kyseisessä yhteisössä.

Normaaleja kehitysyhteisöjä ovat perhe, kaverit, koulu, harrastukset, joista voi kustakin löytyä nuoren kehitystä haittaavia aikuisia. Kuka tahansa aikuinen voi olla haitaksi, jos vuorovaikutus on itsetuntoa murentava (myös psykiatrinen ongelmatulkinta nuoren silmin: olen niin sairas, että en pysty...).

Jos ajattelee vielä normaalia kehitysyhteisöä, niin mikä tahansa yhteisö voi olla joko hyödyllinen tai haitallinen. Oli kyse perheestä, koulusta tai palveluista. Oleennaista on se, miten nuori niissä kohdataan - tuen, kontrollin vai ongelman kautta. Tuki näkyy kannustamisena, kontrolli kieltämisenä, ongelman kautta kohtaaminen säälinä tai aliarviointina. Sääliin ja aliarviointiin liittyy keskeisesti häpeä.

Kun ongelmallinen käytös pakottaa toimenpiteisiin, ongelmatulkinta korvaa lapsen tulkinnan omana itsenään. Tarkoitan tällä sitä, että ongelmasuuntautuneissa palveluissa asioiva 'diagnoosikimppu' on Villeä mielenkiintoisempi, myös Villen itsensä mielestä. Nehän hänestä tekivät tuon aikuisen silmissä kiinnostavan. Ja tekevät yhä uudelleen ja uudelleen, kun ammattihenkilöt vaihtuvat. Mutta samalla Ville oppii kuvaamaan arkeaan näiden tulkintojen kautta. Sehän on yhteinen puheenaihe aikuisen kanssa, ja alkujaan aikuiselta tullut keskustelunaihe. Näin tarinan Villekin oppi kertomaan katsauksen terveydentilansa ongelmista vastauksena kysymykseen "Mitä kuuluu?".

1 ajatus aiheesta “Stadilaispojat, rikokset, lastensuojelu – ja Ville”

  1. Lämmin kiitos pohdinnastasi ja kokemustesi reflektoinnin avoimesta jakamisesta. Vien viestisi lastensuojelun sosiaalityön tiimeihimme keskusteltavaksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *