Suunnitelmallisuutta kiitos!

Tässä herää kysymys, että miten suunnitelmallisuus näkyy asiakkaalle mielenterveystyössä? Kuvaukset käynneistä ovat monesti ”sellaista päivitystä”. Tarkoittaa selkosuomeksi, että verrataan nykytilannetta viikon takaiseen. Asiakkaalle annetaan ympäripyöreitä elämänohjeita, joilla saa elämänsä raiteilleen. Nuo ohjeet ovat ainakin itselleni olleet sellaista tietoa, ettei niissä ole ollut mitään uutta. Miksi sitten en ole ottanut neuvosta vaaria vanhan sanonnan mukaisesti? Vastaus piilee suunnitelmallisuudessa ja seurannassa.

Suunnitelmallisuudella viittaan siihen, että jos tämä vaihe X onnistuu, voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen Y. Tuo vaihe Y ei kuitenkaan näy mielenterveystyössä. Suunnitelmat ulottuvat seuraavaan käyntiin tai hoitoneuvotteluun saakka. Perusteellista, loppuun saakka vievää kuntoutussuunnitelmaa en ole nähnyt. Ymmärrän, että sen laatiminen saattaisi tuntua turhalta työltä, jollei sinne päästäkään. Voi kuitenkin kysyä, että onko turhaa työtä tavata ”säilytys-statuksen” asiakkaita? Säilytys-statuksella tarkoitan pitkäaikaisasiakkaita, joiden hoidossa ja kuntoutuksessa ei ole varsinaista suunnitelmaa: ”Määrittämätön hoidon vaihe – ei suunnitelmaa”. Pelkkä tavoitteen selkiyttäminen ja kaksi askelta eteenpäin määrätietoisesti katsominen saattavat olla oleellinen motivoiva seikka.

Seuranta taas on ymmärrettävästi ongelmallinen. Tässä tapauksessa viittaan asiakkaan oman vointinsa seurantaan. Seuranta kulkee usein viikko kerrallaan, ja tuolloin annetaan sama, tuttu ja turvallinen vastaus (”sitä samaa mitä aiemmin”). Voiko tuo seuranta antaa tunnetta edistymisestä? Tarvitaan työkaluja henkilökohtaiseen voinnin seurantaan. Työkalu tulee kustomoida asiakaskohtaisesti, jotta asiakas itse voi hahmottaa syy-seuraussuhteita. Olen itse käyttänyt Daylio-mielialaseurantaa. Aluksi se tuntui työläältä, kun erilaisia vaihtoehtoja oli valtava määrä. Pyrin niiden avulla mahdollisimman tarkasti määrittelemään päivän sisältöä. Myöhemmin pelkistin applikaation sisällön muutamaan oleelliseen kohtaan. Applikaatio hälytti joka ilta kello 20:00, mieliala-asteikko 1-5 ja lokeroin muita tietoja ympäripyöreästi. Muina tietoina käytin a. hyvin nukuttu yö, b. kipuasteikko, c. päivä sisälsi jotain tekemistä ja d. söin hyvin. Näihin siis yhden klikkauksen kyllä/ei vastaukset. Täyttö otti noin minuutin päivittäin, ja puhelin hälytti itse sitä täyttämään. Jokin tämänlainen työkalu pitäisi ottaa yleiseen käyttöön mielenterveystyössä. Oleellista on kustomointi asiakkaan omaan tilanteeseen. Mittarit pitää olla sellaisia, jotka asiakas itse pystyy helposti hahmottamaan. Kyllä/ei vastaukset ovat helppoja ja nopeita täyttää, kunhan niitä ei ole muutamaa enempää.

Miten palveluissa suunnitelmallisuuden puute ilmenee? Asiakassuunnitelmat ja kuntoutussuunnitelmat näyttävät ontuvan pahasti. Sellaisia ei välttämättä ole – ainakaan siinä muodossa, että täyttäisivät Kelan määritelmät hyvästä kuntoutussuunnitelmasta. Asiakkaan näkökulman lisäksi pidän yhtä tärkeänä (tai jopa tärkeämpänä) läheisen näkökulmaa. Masentuneen ihmisen tulevaisuudennäkymät eivät aina ole realistisia, suunnitelmallisia tai tavoitteellisia. Siksi läheisen näkökulma on hyvin oleellinen. Parhaassa tapauksessa läheinen on nähnyt kehityksen, tietää mistä on lähdetty, ja tuntee asiakkaan kyvyt. Läheinen siis tietää mihin asiakas voi terveenä kyetä.

Kykyjen aliarviointiin sorrutaan liian usein etenkin mielenterveyspalveluissa. Myöskään kykyjen ja lahjojen tunnistaminen ei näy mielenterveystyössä sen ongelmakeskeisyyden vuoksi. Vastaanottavainen ammattihenkilö voi saada asiakkaan läheiseltä näkökulmia siihen, millaisia ominaisuuksia asiakkaasta voisi kaivella esiin. Olemassa olevien kykyjen esiin kaiveleminen helpottaa myös onnistumisten kokemista. Se on oleellinen osa uskon rakentamista omaan pärjäämiseen ja kykenemiseen. Ammattilaisen näkökulmasta katsoen on parempi aliarvioida, ettei tule pettymyksiä. Parempi vaihtoehto olisi vahvuuksien perusteellinen kartoittaminen yhdessä läheisen kanssa. Tuolloin saataisiin etsittyä oikeanlaista, sopivan haasteellista toimintaa omien vahvuuksien mukaisesti. Se myös edesauttaisi onnistumisen kokemusten syntyä. Liian yksinkertainen työ turhauttaa ja luo väistämättä tunnetta aliarvioinnista. Ihminen kaipaa haasteita tilanteesta riippumatta. Haasteiden voittaminen antaa suurempia onnistumisen kokemuksia kuin se, että ”on vaan käynyt jossain työpajassa”. Itse en ainakaan kokenut minkäänlaista onnistumista siitä, että olen vain käynyt jossain paikanpäällä ”tuuraamassa robottia”.

Suunnitelmat tulisi myös laatia niin, että asiakas itsekin on selvästi kartalla mitä tehdään, mihin sillä pyritään ja mitä se mahdollistaa. Esimerkkinä siitä, miten EI pidä toimia, otan erään ryhmätoiminnan, johon osallistuin. Ryhmässä käytiin läpi erilaisia psykoedukatiivisia juttuja. Miten uni vaikuttaa hyvinvointiin jne. Se oli turhauttavaa, sillä tiesin asiat etukäteen. Päädyin toimimaan enemmän ohjaajana kuin ohjattavana. Olin silti ohjattavan roolissa, joten se lisäsi turhautumistani. En nähnyt ryhmässä mitään pointtia tai tavoitetta. Loppukeskustelussa ilmeni, että muutkin ryhmäläiset olivat yksimielisiä siitä, etteivät ole ymmärtäneet mikä ryhmän pointtina on. Siihen emme saaneet vastausta. Omalla kohdallani ryhmän tarkoitus oli mitata sitoutumiskykyäni, mutta se selvisi minulle vasta jälkikäteen. Heikolla osallistumisella perusteltiin psykoterapian lykkäystä.

Suunnitelmat ja tavoitteet suuntaavat eteen, jatkuva tilannekartoitus taas nykyhetkeen ja taakse. Tavoitteet nostavat katsetta tulevaan, ja masentuneenhan tulisi oppia katsomaan juuri sinne. Tavoitteita asettaessa on muistettava, että niiden tulisi olla suhteellisen helposti saavutettavissa. Oma lukunsa on se, että asiakas tarvitsee apua myös tavoitteiden luomiseen. Tavoitteiden luomiselle toinen termi voisi olla poluttaminen.

On ymmärrettävää, ettei kuntoutussuunnitelmia voida luoda jatkuvasti. Tässä kuitenkin unohtuu se, että pienikin muutos arjessa voi olla se ”mahdollisuuksien ikkuna”, jonka kautta palaset voivat alkaa loksahdella kohdilleen. Noissa kohdissa pitäisi tarttua tuumasta toimeen, ja luoda suunnitelmia asiakkaan ja hänen läheistensä kanssa. Asiakkaan ei pitäisi joutua itse vaatimaan kuntoutussuunnitelman tekemistä. Aloitekyky masentuneella on heikko, joten ammattilaisen tulisi luoda kaivattua suunnitelmallisuutta, ja tunnetta siitä, että asiat oikeasti etenevät.

Omassa hoidossani oli hyvin pitkään läsnä kokemus siitä, ettei ole mitään suunnitelmaa. Samaan aikaan toipumiseni oli tahon käsissä, jolla ei ollut suunnitelmaa. Luonnollinen vaikutus tästä oli institutionaalisen luottamuksen horjuminen. Tarkennan, että viittaan opittuun ajatusmalliin, jossa psykiatrian poliklinikan tehtävä on hoitaa minusta irrallinen objekti, nimeltään masennus. Minulla oli jatkuvasti paljon avoimia kysymyksiä, joihin oli vaikea saada vastausta. Osasyynä se, etten saanut esitettyä niitä. Hoitoneuvottelut kulkivat monesti ammattilaisten yksin- ja vuoropuheluina, joissa olin vain sivusta seuraaja. Sairaanhoitajalla käydessä ”päivitettiin tilannetta” kuvaamallani tavalla. Ei ollut käyntejä, joiden tarkoitus olisi noiden avointen kysymysten esittäminen. Kysymyksiä ei ollut luontevaa esittää näissä tilanteissa. Joskus lähetin kysymyksiä etukäteen hoitoneuvottelua pohjustamaan. Varattu aika oli kuitenkin lyhyt, ja valtaosa ajasta meni tilanteen kertaamiseen, enkä saanut riittäviä vastauksia kysymyksiini.

Osaksi mielenterveystyötä tarvittaisiin taho, jonka kautta voisi luontevasti kysyä hoitoon liittyviä asioita. Samalla voisi antaa palautetta myös saadusta hoidosta. Sellaista väylää ei ole, jonka kautta voisi luontevasti antaa palautetta hoidostaan. ”Seinässä oleviksi paperisilppureiksi” koetut palautelaatikot eivät ole toimivia. Palaute pitää kerätä keskustellen, jotta asiakkaan näkökulma tulee selväksi. Ilman dialogia päädytään herkästi väärinkäsityksiin. Tämä lisäisi toimenpiteiden oikea-aikaisuutta ja varmistaisi tuen riittävyyttä. Osana myös tehostaisi palveluiden kehitystä asiakaslähtöisempään suuntaan. Tieto kulkisi molempiin suuntiin selkosuomella, eikä ”munkkilatinalla”. Viittaan esimerkiksi kuntoutussuunnitelman sisällön ja toivottujen vaikutusten ymmärrettävyyteen. Toivotut vaikutukset eivät voi olla ”hyvinvoinnin edistäminen”, vaan sellaisia, jotka asiakas itsekin näkee omassa arjessaan. Vaikutukset tulee tehdä näkyväksi siellä, missä niiden on tarkoituskin näkyä. Pyritään edistämään asiakkaan omassa arjessa pärjäämistä, eikä kohottamaan suupieliä vastaanotolle saapuessa.

Tässä onkin mielenkiintoinen kysymys: Kuinka monella asiakkaalla on Kelan määritelmän mukainen ”hyvä kuntoutussuunnitelma”? Toisena voisi kysyä, että moniko asiakas osaa itse selittää oman kuntoutussuunnitelmansa, ja todentaa sitä kautta ymmärtäneensä sen sisällön ja eri toimenpiteiden toivotut vaikutukset?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *