Tarttuvatko psykiatriset sairaudet?

Otsikon kysymys jäi mietityttämään yön pimeinä tunteina. Voiko psykiatrinen sairaus tarttua? Tartunnan voi aiheittaa trauma, mutta myös empatia. Ystävän masennuksesta syntyvä huoli aiheuttaa stressiä, ja vaikuttaa oman mielen hyvinvointiin. Tässä tartunnassa immuunipuolustusta voisi kuvata sanalla resilienssi, jonka vuoksi toiset ovat sille alttiimpia kuin toiset. Mielenterveysongelma voi tarttua myös oppimisen kautta.

Oiretulkintojen oppiminen, joka on korostamani näkökulma, luo itseään vahvistavan kierteen. Oireisiin on helppo kiinnittää huomiota, kun tietää mitä etsiä. Oirekehys määräytyy ennalta, kun googlaa jotain kautta kuulemansa diagnoosin. Diagnoosia mennään perustelemaan lääkäriin, joka monesti kirjoittaa sairauslomaa ja reseptin. Sairausloma voi passivoida. Passivoituminen johtaa merkityksettömyydentunteeseen, joka vaikuttaa mielialaan. Kun on toimettomana, ja oppinut tulkitsemaan itseään oireina, uusia ilmenemismuotoja on helppo kertoa hoitotaholle, jolle siis syntyy pala palalta hankalampi kuva tilanteesta. Niiden nähdään myös olevan hoitotaholle tärkeitä (sekä tekevät omasta itsestä mielenkiintoisen), ja niistä kertomisen ajatellaan helpottavan hoitoa. Hankalampi tilanne johtaa vakavampiin diagnooseihin, jotka perustelevat sairausloman jatkoa, joka aikanaan muuttuu kuntoutustueksi. Jos koulutustaso on heikko, tai ei ole esimerkiksi vakituista työtä johon palata, resursseja ei käytetä niin herkästi.

Eräs ystäväni kävi säännöllisesti töissä, ja oli täysin työkykyinen. Aloimme olemaan aktiivisemmin tekemisissä vuosien tauon jälkeen. Olin tuolloin sairauslomalla. Tuossa vaiheessa olin oppinut kertomaan oireistani laajasti ja täsmällisesti. Olin lukenut paljon diagnoosikirjallisuutta. Kerroin hänelle, että ulosotossa olevien velkojen ja oman koulutukseni puutteen vuoksi en saisi töistä välttämättä niin paljoa rahaa kuin kuntoutustuella sain. Lisäksi tuon rahan sai käytännössä käymällä lääkärissä ja syömällä määrätyt lääkkeet. Ei tarvittu välttämättä kuin yksi 'työtunti' viikossa säännölliseen toimeentuloon. Toki kului myös pitkiä aikoja, ettei tarvinnut tehdä reseptien uusimisen lisäksi mitään. Hoitohistoriaa minulla oli takana vuosien ajan, taustalla stressiä rahasta, ja jatkuva kipu oli osa jokapäiväistä elämää. Hoitavaa lääkäriä nähdessä kerroin sen, minkä olin tottunut kertomaan. Sain sairauslomaa, ja kävin yhden kuntoutuskurssin noina aikoina.

Noihin aikoihin ystävälleni sattui elämässä vastoinkäyminen, joka vaikutti luonnollisella tapaa hänen käyttäytymiseensä. Pian hän alkoi ilmaista tätä käytöstä minulta opitulla tapaa oireina ja diagnooseina, jolloin oirekirjo laajeni, mutta hän alkoi tulkita muitakin normaaleja asioita psykiatrisiksi oireiksi. "Unohdin taas puhelimeni kotiin, ja jouduin palaamaan ulko-ovelta sitä etsimään", tämä oli hänelle merkki keskittymishäiriöstä.

Tapahtumaketju jatkui niin, että samaan aikaan oireiden ilmetessä hän alkoi käydä lääkäriltä hakemassa rauhoittavia ja sairauslomaa. Oli itse aktiivinen näiden järjestymisen kanssa. Taustalla oli myös jo aiemmin alkanutta lääkkeiden väärinkäyttöä. Oireista tuli hyödyke. Myöhemmin omaa tietoani jakaen, hän on ottanut oppia oireista lukemisesta, ja alkanut etsimään näitä omasta elämästään diagnoosin perusteella. Kaavana siis ensin diagnoosi, ja sitten oireiden löytäminen. Näiden ilmaisumuotoja löytyy myös netistä, joita hän on soveltanut.

Vanhemmalta lapselle siirtyvät mielenterveysongelmat ovat siis sairauden siirtymistä ihmiseltä toiselle, eikö vain? Kaverilta kaverille sama asia, oli syynä sitten empatia tai oireiden näkeminen hyödykkeinä - joko taloudellisista syistä, lääkehakuisuuden vuoksi tai pidemmässä juoksussa yksinäisyyttä helpottamaan.

Diagnoosin asettamisen jälkeen voi syntyä kierre, joka alkaa sairauslomasta. Ei ole muuta kuin aikaa tarkkailla näitä oireita. Se näkyy myös ihmisen käyttäytymisessä hoitotahon kanssa. Uusien ilmenemismuotojen tuominen hoitotahon tietoon maalaa kuvaa entistä hankalammasta ongelmasta, vaikka osa näistä olisi etsimällä etsittyjä, eivätkä ole käyneet edes mielessä ennen siitä lukemisesta. Diagnoosille ilmaistuja oirekuvia on helppo löytää, ja normaalejakin asioita voi päätyä tulkitsemaan oireina sairaudesta, johtaen itsensä psyykkaamiseen.

 

Olen sattumalta osunut aiheeseen liittyvään keskusteluun muualla. Tätä toisen käden tietoa jaan sen verran, että hänen lapsellaan alkoi teini-iässä mielialaongelmat, jotka ovat murrosiässä tyypillisiä. Ovatko ne ongelmia, vai onko ongelmaksi lukeminen tulkinta murrosiän mielialan vaihteluista? Tätä päädyttiin nimeämään masennukseksi, joka ei ole mitenkään tavatonta. Kaveripiirillä alkoi heti tämän jälkeen löytymään masennusta. Pian koko kaveriporukalla oli myös paniikkihäiriö. Oireiden kuvailu tuli kuulemma jopa samassa järjestyksessä ja lähes samoilla sanoilla kuin Wikipediassa. Tämä kuvio johti monelle heistä diagnoosin asettamiseen. Korostan tämän kuitenkin olevan toisen käden tietoa.

 

Lainaan toisen vastaavan kertomuksen, joka kuulustaa oikein tutulta:

"Lapseni oli kesäleirillä, missä hän tutustui ja ihastui huumeita käyttävään nuoreen, jolla oli lääkitys.

Nuoren minulle kertoman mukaan hän oli kertonut paniikkioireistaan ja itsemurhayrityksistään lapselleni, joka silloin oli paria vuotta häntä nuorempi. Lapseni oli valehdellut ihastukselleen yrittäneensä myös itsemurhaa. Nuori oli ihmetellyt, miksi lapsellani ei ollut mitään hoitokontaktia, niin lapseni oli sanonut siihen, että minä olen niin terapiavastainen ja sen vuoksi hän ei ole päässyt hoitoon.

Nuori oli rohkaissut lastani menemään koulupsykologille. Koulupsykologi olisi halunnut ottaa yhteyttä minuun, mutta lapseni oli kieltänyt ja sanonut että olen terapiavastainen, ettei minulle voisi kertoa. Lopulta koulupsykologi oli pyytänyt lastani itse tekemään lastensuojeluilmoituksen päästäkseen hoitoon.

Kukaan ammatti-ihmisistä ei huomioinut sitä, että olin kuitenkin faktasti samaa aikaa ollut ohjaamassa toista lapsistani hoitoon. Eli ettei lapseni kertomat asiat terapiavastaisuudestani edes voineet olla totta.

Lapselleni määrättiin ensimmäisellä tapaamisella lääkkeitä. Hoitosuhteen aikana häntä on ryhdytty kutsumaan kolmella eri nimellä.

Nuorisopsykiatrisella perheeni revittiin riekaleiksi ja minua on nyt mustamaalattu viranomaisissa ja hoitotahossa useamman vuoden ajan, eikä ketään kiinnosta faktat.

Hain apua lastensuojelusta, mutta emme saaneet.

Edelleen katselen kuvia ja muistelen haikeana minun ja lapseni viimeistä yhteistä huoletonta kesää."

En väitä kertomuksen olevan faktaa, mutta se ei kuulosta mitenkään tavattomalta. Tässä tapauksessa mielenterveysongelma on ollut keino löytää yhdistävä tekijä, ja tehdä vaikutus ihastukseen.

 

Jatkan pohdintaani kuvaamalla oireoppineen mahdollisia tulkintoja:

  • Ajattelen suutuspäissäni jonkun satuttamista, vaikken oikeasti tekisi sitä. Kyseessä on pakkoajatus.
  • Pesen käsiäni, koska hikoilen paljon. Kyseessä on pakkotoiminto.
  • Olen surullinen ja koen masentunutta mielialaa ollessani yksin kotona toimettomana päivästä toiseen. Kyseessä mielialaongelma ja ahdistus.
  • Masennuksen vuoksi päädyttyäni sairauslomalle, olen pelannut monesti aamuyölle saakka. Nukun pitkään päivällä, tai olen kello 9 herätessäni väsynyt koko päivän. Kyseessä on masennukseen liittyvä unihäiriö.
  • Unohtelen kiireessä asioita, joka viittaa keskittymishäiriöön.
  • En koe mielihyvää asioista, kun olen yksin kotona ja päiviäni täyttää pelkkä tietokoneella pelaaminen. Tämä on masennuksen oire.
  • Kaverini käyvät töissä ja opiskelevat, ja heidän elämänrytminsä on hyvin erilainen itseni kanssa, jonka vuoksi en heitä juurikaan näe. Olen vetäytynyt ihmissuhteista.
  • Koen toimettomana ollessani ahdistusta ja arvottomuuden tunnetta.
  • Ystäväni ja perheeni koittavat patistaa minua ulos kotoani, mutten monestikaan jaksa lähteä. Koen syyllisyyttä.

Näissä esimerkeissä vaikkapa tuo hikoileminen on perimmäinen syy käsien pesemiselle, vaikka se jää todellisuudessa itse ajatuksesta pois, ja ajatus pelkistyy muotoon "Pesen käsiäni paljon. Kyseessä on pakkotoiminto". Voisin jatkaa listaa paljonkin, mutta oletan pointtini tulleen jo selväksi. Nämä ovat luonnollisia asioita, mutta niihin oppi kiinnittämään huomiota oireina, kun ne ovat osa jotain diagnoosia. Oirekirjon laajeneminen vahvistaa sairaudentunnetta.

 

Tärkein kysymys on aina, mitä tälle asialle sitten tulisi tehdä? Vastaus on yksinkertainen, auttaa löytämään järkevää sisältöä elämään, jolloin ongelmille, oireille ja diagnooseille jää vähemmän aikaa. Ajatellaan vaikka niin, että järjestetään ihmiselle haluamansa harrastus ilman hintakattoa (ellei puhuta jostain tuhansien eurojen harrastuksesta). Harrastus on täytettä vapaa-ajalle. Toinen oleellinen osa on työpaikka, josta saa sellaisen palkan, että sillä tulee oikeasti toimeen, ja siellä viihtyy. Työpaikalle vaihtoehtona opiskelumahdollisuus. Nämä ovat suhteellisen pieniä panostuksia pidemmällä tähtäimellä katsoen, kun miettii minkä verran maksaa, ettei tuo ihminen verotuloja, sekä sosiaaliturva ja hoidot maksavat.

Vapaa-aika ja työ ovat ihmisen normaalia arkea, johon kuitenkin pitäisi pyrkiä. Tätä varten elämän perusasiat pitää olla kunnossa, eivätkä ne ole pitkään palveluissa pyörineelle enää itsestäänselvyys, kun vastuu omasta hyvinvoinnista on pitkään ollut hoitotahon käsissä - tai niin se ainakin koetaan. Siksi niiden rakentamisessa tarvitaan apua. Sellaista tahoa saa kuitenkin hakemalla hakea, koska sote-alan ammattilaisilla on kädet täynnä töitä. Jos henkilö menee kertomaan hoitotaholle, ettei hänellä käytännössä ole arkea tai minkäänlaisia rutiineja, tämä tulkitaan diagnoosiin liittyväksi oireeksi, ja diagnoosi määrittää hoidon. Jos kyseisen diagnoosin hoitosuosituksiin ei kuulu "apu arjen rakentamisessa ja normaali keskustelu arkisista asioista vastapainoksi oireista keskustelemiselle", niin mitä sitten tehdään?

Ei kai ihmisiä haluta hoitaa vain siihen pisteeseen saakka, että he eivät ole haitaksi itselleen tai muille, hoitokontakti voidaan päättää, tai että he ovat tilapäisesti tyytyväisiä esimerkiksi (jonkinlaisen) toimeentulon varmuuteen seuraavan 6kk ajaksi? Eikös tarkoitus ole saada ihmiset osaksi yhteiskuntaa, töihin tuomaan verotuloja yhteiskunnan rakentamiseen, ja viettämään arvokasta elämisen arvoista elämää osana yhteiskuntaa, jossa ei koe olevansa oire, ongelma tai diagnoosi, vaan arvokas ihminen?

 

Päätän pohdintani vielä toistamalla kysymyksen: Tarttuvatko psykiatriset sairaudet?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *