Tekeekö pelkkä muutoshalu muutoksen?

11.06.2020 hyväksyttiin suositus koskien alkoholiriippuvuuden hoidon ja kuntoutuksen psykososiaalisia menetelmiä. Lukiessani kyseistä tiedotetta jää sellainen olo, että jotain unohtuu. Tiedotteessa eritellyt menetelmät pohjautuvat muutoshaluun, joka on toki välttämätön muutokseen. Mutta jos ei tiedä miten jokin asia voisi olla erilailla, niin miten muutos on mahdollinen?

Ajatellaanpa näin... Nuori on täyttänyt 18 vuotta. Hän on viettänyt ainakin osan elämästään sijaishuollossa tai psykiatrian palveluissa. Kun itse muutin sijaishuollon jälkeen omaan asuntoon, minulla ei ollut kuvaa normaalista aikuisen arjesta. Olin nänhyt vain työntekijöiden arkea työpaikallaan, oli kyse psykiatrisesta hoidosta tai perhekodin työntekijöistä. Periaatteessa tiesin mitä normaali arki on, mutta en osannut sitä yhdistää omaan elämääni. Naapuruston ihmiset joiden kanssa aikaa vietin, olivat hieman vastaavanlaisessa tilanteessa. Omassa asunnossa, elivät Kelan tuilla, arkea ei ollut. Minun oli helppo samaistua siihen arkeen, ja se oli minulle uusi normaali.

Vaikka nuorella olisi muutoshalua, mutta ei konkreettista ymmärrystä siitä, millaista on normaali arki tai miten asiat voisivat olla juuri hänen kohdallaan erilailla, pelkkä muutoshalu ei riitä. Yksi tärkeimpiä asioita, joita olen viimeisen kolmen vuoden aikana oppinut, on normaali aikuisen arkielämä. Arjen tukihenkilö, jota olen nuo vuodet tavannut, on kertonut minulle viime päiviensä tekemisiä. Sitä kautta olen oppinut millaista arkielämä voisi olla. Ammattihenkilöiden kanssa olen saanut vain läjäpäin ongelmakuvauksia ja tilannekohtaisia toimintatapoja, jotka olivat esimerkiksi hengitysharjoituksia tai lääkkeitä.

Palataanpa perkaamaan tuota tiedotetta. Siinä on eritelty muutamia psykososiaalisia menetelmiä. Ne keskittyvät itse ongelman kontrollointiin, mutta oleellisempaa olisi luoda kokonaisvaltaista elämänmuutosta - rakentaa normaalin aikuisen ihmisen arkea pala palalta. Sitä on kuitenkin vaikea tehdä, jos ei tiedä millaiseen arkeen on edes pyrkimässä. Olisi tärkeää aluksi auttaa ihmistä ymmärtämään omaa arkeaan, jonka jälkeen on mahdollista löytää omaan elämään sovellettavaa sisältöä, joka parantaa pärjäämisvarantoa (resilience capasity).

Toisekseen listalta puuttuu työhönvalmennus, jonka on todettu tuottavan tulosta mielenterveystyössäkin psykoterapiaan yhdistettynä. Tähän liittyy keskeisesti näkemykseni siitä, että tekeminen voi olla monelle juuri se seikka, joka sen pään saa kuntoon. Ei ole välttämätöntä saada 'terveen papereita' jotta voi tehdä jotain. On oleellista sovittaa tekeminen sen hetkiseen koettuun jaksamiseen. Mitä minä voisin juuri nyt tehdä? Kun huomaa kykenevänsä erilaisiin asioihin, vaikka kyseenalaistaakin vointiaan kaiken aikaa, usko omaan kykenevyyteen ja pärjäämiseen vahvistuu.

Pohdin vielä menetelmien sovellettavuuteen liittyviä yksityiskohtia.

1. "Toiminnan oikea-aikaisuus." Tämä on haasteellinen käsite, sillä moni antaa vastaanotolla todellisuutta huonomman kuvan. Mielessä kummittelee ajatus, olenko tarpeeksi sairas saadakseni hoitoa. Usein nuoret suosittelevatkin toisilleen tilanteen liioittelua, jotta saa apua. Esimerkiksi erään tuttuni tilannetta noin yhdeksän kuukautta seurattuani, tähän saakka oikea-aikaiseksi ei ole tullut muuta kuin tuettu asuminen. Tulevaisuudesta ei ole keskusteltu. Hän on kuvannut prosessia "sellaiseksi päivittelyksi", jossa kerrataan mikä on edelleen huonosti. Ehdotuksemme muista tukimuodoista - kuten tukihenkilöstä tai ravitsemusterapiasta - on torpattu, koska niitä ei ole nähty oikea-aikaisiksi.

2. "Hoidon yksilöllisyys." Hieno ilmaisu, mutta käytännössä tarkoittaa usein palveluiden sovittamista ihmiseen, eikä toisinpäin. Entä jos henkilö kertoisi, että työ tai harrastus auttaisivat voimaan paremmin. Ne eivät kuitenkaan ole näitä "näyttöön perustuvia menetelmiä", eivätkä siten kuulu palveluvalikoimaan. Ammattihenkilöillä vaikuttaa vallitsevan näkemys, että ensin pitää saada pääkuntoon, jotta voi alkaa tekemään jotain. Esimerkiksi sosiaalisen kuntoutuksenkin saanti on näyttäytynyt hyvin haasteellisena, oli kyseessä iso kaupunki tai pienehkö kunta. Hoidon yksilöllisyyteen yksinkertaisin ratkaisu lienee se, että oikeasti alettaisiin noudattamaan THL:n suositusta terveys- ja hoitosuunnitelmasta, ja liitteessä 1 esitetyllä tavalla se sisältäisi korostuneesti "1. Olen nimennyt hoidon tarpeekseni... 2. Tavoitteekseni olen asettanut... 3. Tavoitteeseen päästäkseni olen päättänyt... 4. Omahoidon tueksi on sovittu seuraavaa...".

3. "Realistiset tavoitteet hoidolle ja kuntoutukselle." Entä siitä eteenpäin? Mielestäni hoidon pitäisi olla ennemminkin taustalla oleva, oman elämän tavoitteisiin tukeva seikka, eikä huomio olisi mukavan kuuloisissa tyhjissä lauseissa, kuten "Parempi elämänlaatu." Huomio pitäisi suunnata siihen, mitä hoito tai kuntoutus mahdollistaa. Parempi elämänlaatu ei itsessään kerro mitään. Tarvitaan konkretiaa, jota voi itse nähdä ja mitata omassa arjessaan.

4. "Samanaikaisten mielenterveyshäiriöiden hoito." Hoito ja kuntoutus keskittyvät ongelmiin, mutta oleellisempaa olisi suunnata huomio arjen hyviin asioihin. Pitäisi opettaa näkemään se, mikä on hyvin, eikä sitä mikä on huonosti.

5. "Yhteistyö eri toimijoiden välillä sekä läheisten ja omaisten tarvitsema tuki ja hoito." Julkisella puolella mielenterveys- ja päihdetyössä esimerkiksi järjestöjen resurssien käyttö tai niiden selvittäminen eivät vaikuta kuuluvan kuvaan. Joskus olin tuttuni mukana vastaanotolla, ja kyselimme tukihenkilöä, niin todettiin ettei sellaisia ole saatavilla. Paikkakunnan ylilääkäri puolestaan korosti miten upeasti tehdään yhteistyötä järjestöjen kanssa esimerkiksi tukihenkilöiden muodossa. Tietoisuus eri toimijoista on vähäistä, ja jää liian usein vaikeuksiin ajautuneen henkilön oma-aloitteisuuden ja tietämyksen varaan.

6. "Yksilökohtainen palveluohjaus, jolla voidaan lisätä potilaan hoitoon sitoutumista ja saada resursseja kohdennettua paremmin niistä hyötyville." Tämä olisi paremmin toteutettavissa arkiohjauksen ja asianmukaisen hoitosuunnitelman muodossa. Siitä on tutkimuksiakin, että jos ihminen kokee hoitosuunnitelman omakseen, ja näkee sen edistävän omiin tavoitteisiinsa pääsyä, hoitoon sitoutuminen on parempaa ja hoito tuloksekkaampaa. Tarvitsemmeko todella erikoistuneita palveluohjaajia, vai voisiko hoitosuunnitelmiin panostamalla ja arkiohjauksella saavuttaa saman kustannusvaikuttavammin ja yleisesti tuloksekkaammin?

7. "Nuorten hoidossa, että kaikki nuorten elinympäristön keskeiset toimijat otetaan huomioon." Tämän toteutumisen suhteen olen skeptinen. Usein päihteiden käyttö liittyy sosiaaliseen ympäristöön. Arjessa ympärillä olevat ihmiset ovat vastaavassa elämäntilanteessa. Kertoisinko avoimesti ja rehellisesti heistä työntekijälle? Enpä usko. Näkisinkö heillä mitään osuutta tilanteeseeni? Tuskin. Elinympäristön keskeisiä toimijoita (etenkin lähiöissä) ovat nuo kohtalontoverit. He ovat niitä arjen sosiaalisia suhteita, joita voisi verrata ns. normaalin aikuisen kohdalla työkavereihin.

8. "Hoidon tai kuntoutuksen järjestämistapa potilaan tarpeiden, edellytysten ja toimintakyvyn mukaan avohoitona tai laitoksessa." Tämä ei nykyisellään toteudu, kuten hoitosuunnitelmista näkee. En ole edelleenkään löytänyt THL:n ohjeiden mukaista, potilaskeskeisesti laadittua hoitosuunnitelmaa, vaikka olen useilta potilailta asiasta kysellyt. Ongelmiksi muotoutuvat ensinnäkin se, ettei potilas itse tunnista tuen tarvettaan tai edellytyksiään, ja toiseksi toimintakyky kuvataan usein alakanttiin hoidon saannin ja hoitotahon hyväksynnän varmistamiseksi. Huonovointisuus - tai yleisemmin ongelma - on tuon hyväksynnän ehto. Paremmassa voinnissa käyntejä vähennetään ja ehkä tukitoimiakin karsitaan.

 

Tuossa tiedotteessa on eritelty seuraavat menetelmät:

kognitiivinen käyttäytymisterapia
12 askeleen hoito-ohjelma
pari- ja perheterapia
motivoiva haastattelu osana kokonaishoitoa
yhteisövahvistusohjelma sekä yhteisövahvistusohjelmaan liitetty perheohjaus osana kokonaishoitoa.

Yleisesti moni näistä menetelmistä keskittyy muutoshalun vahvistamiseen, kuten malliesimerkkinä motivoiva haastattelu. Se ei kuitenkaan anna vastausta siihen, minkä pitäisi muuttua, tai miten se voisi muuttua. Tämä on oleellinen seikka, joka tässä kokonaisuudessa vaikuttaa unohtuvan. Arkiohjaus / arjen rakentaminen sekä työhönvalmennus olisivat oleellisia seikkoja niin mielenterveys- kuin päihdetyössäkin.

1 ajatus aiheesta “Tekeekö pelkkä muutoshalu muutoksen?”

  1. Tämä kertoja tuntuu tietävän mistä puhuu en ole vielä törmännyt aiemmin näin paljon omiani ajatuksia vastaavaa lukenut mulle lähetti oma sos.työn tekijä linkin ajatteli että tykkäsin ja joo ei väärässä ollut itselläni alkoi käyttö 11.v pirillä kesti kaikkea käyttäen 29.v että jotain jäi mieleen . Tämä oli jotenkin voimaannuttava juttu ei ainakaan ole yksin ajatusten kanssa😃

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *