Terveisiä pandemian keskeltä

Koronaviruspandemia on järkyttänyt koko maailmaa... Vai onko? Palataanpa ajassa muutama vuoksi taaksepäin. Olisiko pandemia silloin järkyttänyt minun elämääni? Järkevintä lienee havainnollistaa millaista arkielämäni oli silloin, ja toisessa vaiheessa tutkailla pandemian vaikutuksia tuollaiseen arkeen.

 

Arkeani kolme vuotta sitten

Saavun psykiatrian poliklinikan aulaan odottamaan sairaanhoitajan vastaanottoa. Huomio kiinnittyy seinällä oleviin ryhmätoiminnan ilmoituksiin. ”Uniryhmä alkaa xx.xx”. Sellaisessa kävin kerran, kun sattui heti vastaanoton jälkeen. Oli aika turha reissu. Unen vaiheet, nukahtamiseen liittyvä aivokemia, rentoutuminen ennen nukahtamista… Ei mitään uutta. Tulipahan varmistettua, että tietoni unesta olivat ajan tasalla.

Vilkaisen kelloa, aikani on minuutin kuluttua. Hengitän pari kertaa syvään. Ovi aukeaa, ja ovella on psykiatrinen sairaanhoitaja pirteä tekohymy korvissa. Istun ensimmäiselle tuolille odottamaan kysymystä. Tiedän jo mistä keskustelu alkaa, ja mielessäni on valmis luonnos kerrottavasta näkökulmasta. Sairaanhoitajan näpytellessä tietokoneella jotain, hän kääntyy vilkaisemaan minua esittääkseen kysymyksen: ”Mitäs kuuluu?”. Tästä se taas alkaa.

Puheenaiheeksi päätyy ahdistus. Ollut pinnalla viime päivinä. Olen nukkunut huonosti, nytkin täällä 3,5h yöunilla. Unirytmi kääntynyt päälaelleen, kun vaimo on ollut päivät töissä ja ”tättähäärä” päiväkodissa. On ollut turhaa olla päivällä hereillä kävelemässä kämppää ristiin rastiin, joten olen mielummin yrittänyt nukkua.

Kuvaan ahdistusta toistaen tuttuun tapaan erilaisia asioita, joita se haittaa. Hoitaja nyökkäilee ymmärtäväisenä. Keskustelu etenee univaikeuksiin. Hoitaja kysyy taas mielipidettäni uniryhmästä. Kertaan kokeeneeni sen hyödyttömäksi. Ei unesta enempää, keskitytään ahdistukseen. Tarkentavat kysymykset eivät ole vaikeita. Ne kaikki on kysytty ennenkin. Vastaukset ovat valmiina.

Ajan loppuessa keskustelu kulkee hieman kevyempiin aiheisiin. Varataan uusi aika viikon päähän, ja jatketaan silloin. Onpahan jotain ohjelmaa ensi viikollekin. Kävelen autolle manaten jo valmiiksi kotiin tuloa. Siellä ei ole mitään odottamassa minua. On vielä pari tuntia aikaa ennen tättähäärän hakua päiväkodista.

Kotiovella huokaan. Koko elämä turhauttaa. Haluaisin tehdä edes jotain järkevää, mutta ensin on saatava päänuppi kuntoon. Se on edellytys kaikelle. Mutta miten? Psykiatrian poliklinikka tuntuu olevan hukassa, en tiedä suunnitelmasta, jos sellaista edes on. Tuntuu, etteivät edes yritä tehdä mitään. Toistuvat käynnit kuitenkin tuovat jotain sisältöä viikkoihin. En siis valita – ainakaan heille. Olen heidän työnsä varassa. Teen kiltisti sen, missä vaikuttaa olevan järkeä. Jos jokin asia tuntuu yhdentekevältä, niin miksi sellaista tekisin?

Istun sängyn laidalle, otan puhelimen käteen, selaan uutiset muutamalta sivulta. Ei uutta, tai ainakaan kiinnostavaa. Luin ne jo aamulla. Mutta ei ole muutakaan tekemistä. Välillä pistän puhelimen pois, kävelen olohuoneeseen, sieltä keittiöön, ja takaisin sängyn laidalle. Mitä tässä oikein tekisi..? Parinkymmenen minuutin päästä on sopiva aika suunnistaa kohti päiväkotia. Selaan vielä kertaalleen uutiset läpi, sitten ulkovaatteet päälle. Kurkistan vielä kelloa ja istun sängyn laidalle pariksi minuutiksi tuijottamaan tyhjyyttä, etten ole turhan aikaisin päiväkodilla. Päässä pyörii asioita ja ideoita, mutta ne eivät ole realistisia tässä tilanteessa. Huokaan.

Kyselen tättähäärältä kotimatkalla päivän tapahtumia ja kuulumisia. Se into, jolla viisivuotias niitä kertoo, on ihailtavaa. Päivä on ollut täynnä kaikkea mukavaa ja ihmeellistä. Kotia lähestyessä takapenkiltä kuuluu kysymys: ”Milloin äiti tulee?”. Katson kelloa, siihen menee pari tuntia. Ruoaksi on pinaattilettuja, jonka kuullessaan takapenkillä kädet nousevat ilmaan. ”Jee! Pinaattiksii!” Ne ovat hänen lempiruokaansa.

Laitan tättähäärälle ruoan lautaselle ja siirryn sänkyyn makaamaan. Katselen katon lautojen naulauksia, ja niiden epäsymmetristä järjestystä. Vastailen keittiöstä kantautuviin kysymyksiin, ja ruokailun päätteeksi avaan tietokoneelta Netflixin, jota katsellessa pari tuntia kuluvat kevyesti. Ohjelmien repliikit ovat tuttuja, ja osa menee jo ulkomuistista. Miten ne lapset jaksavatkaan katsoa samoja ohjelmia uudestaan ja uudestaan?

Selaan vielä uutisia huomatessani, että vaimo pääsee pian töistä. Huikkaan tytölle, että on aika lähteä. Hän juoksee eteiseen, ja pukee ulkovaatteet päälleen. Ollaan lähellä yhtä päiväni kohokohdista, eli vaimon hakua töistä. Laitan autostereoista soimaan tutun kappaleen, jota laulamme matkan tytön kanssa. Hän on oppinut sanat, kun olen sitä itse laulanut monilla matkoilla. Autokuoro päättää esityksensä saapuessamme työpaikan pihaan.

Kävelemme vaimoa työpaikalle vastaan, ja kyselen kuulumisia. Vaimo vastailee. Hän ei kysy omasta päivästäni, vaan kysyy, miten sairaanhoitajalla meni. Vastaan ”Sitä samaa paskaa mitä aina.” Vaimo kertoo työpäivästään. Kaipaisin itsekin jotain kerrottavaa. On kuitenkin mukava kuunnella. Hän on kyllä joskus kysellyt noissa tilanteissa myös minun päivästäni, mutta joskus itkin ja manasin, ettei minulla ole mitään kerrottavaa. Jälkikäteen voin miettiä, olisiko ollut? Uutisia luin pitkin päivää, lukuisilta eri sivuilta. Kiinnostuksen kohteemme ovat siinä asiassa erilaiset, joten niistä on hankala keskustella.

Kotona vaimo pyytää laittamaan tiskit. Katson tiskivuorta, ja tiedän hänen olevan poikki työpäivän jäljiltä. Laitan tiskit koneeseen, ja se on vähintäänkin kohtuullista tuossa tilanteessa. Enhän minä ole mitään tehnytkään koko päivänä. Ilta jatkuu tutulla kaavalla, eli tättähäärä katselee Netflixiä, vaimo katselee tabletiltaan ohjelmaa, ja minä kävelen kämppää eestaas. Istahdan välissä sängyn laidalle vilkaisemaan uutissivustot läpi. Menossa on jo kahdeksas erä tältä päivää. Aamun jälkeen eteen on tullut vain yksi kiinnostava uutinen.

Kello kahdeksan on aika siirtyä iltapalalle. Syön ensimmäistä ateriaa koko päivänä, joten annos on sitäkin tuhdimpi. Tättähäärä naureskelee annostani, ja kysyy miten jaksan syödä niin paljon. Vastaan siihen totuttuun tapaan: ”Pitää syödä hyvin, että jaksaa.” Lausahduksessa on huvittava ristiriita, mutta se on oikea tapa ilmaista se lapselle. Totuus ei olisi kovinkaan esimerkillinen vastaus.

Iltatoimien ollessa paketissa, tättähäärä käy halaamassa äitiä, antaa suukon poskelle ja toivottaa hyvää yötä. Peittelen hänet, ja pistän ”pakettiin”. Se on kamalan hauskaa, kun painelen peiton reunat hänen alleen, ja kutitan kainaloiden kohdalla. Tämä oli jossain isänpäiväkortissakin, jossa oli kysymys mikä on kivaa kanssani. Lopuksi istahdan sängyn viereen ja kerron iltasadun. En yleensä lue iltasatuja, vaan mieluummin pyydän pari sanaa, joiden pohjalta improvisoin iltasadun. Se on vaikuttanut olevan lastenkin kannalta mukavaa.

Loppuilta kulkee aikalailla samalla kaavalla kuin koko päivä. Vaimon mennessä nukkumaan, menen itsekin hetkeksi sänkyyn pyörimään. Uni ei tule, mikä ei sinänsä yllätä. Hetken pyörimisen jälkeen käyn lääkekaapilta hakemassa pari pilleriä unilääkkeitä, joista toinen auttaa nukahtamaan, ja toinen auttaa pysymään unessa. Tällä kertaa ei ole mitään tekemistä yöksi, joten otan suosiolla unilääkkeet hyvissä ajoin. Huomenna päivä uus.

Päivien virta ei aina ollut tuollaista. Psykiatrian polilla tunnelmaa hallitsi ahdistus, mutta se ei aina tehnyt päivistä pelkkää kurjuutta ja kärsimystä. Saatoin joskus käydä kotikunnassani asuvan kaverin kotona. Vietin siellä päivän tai pari.

Kesäisin teimme perheretkiä äitini mökille, jossa olin viettänyt lapsuuteni kesiä. Opetin lapsille lapsuudesta tuttuja mökkiharrasteita. Eivät oikein innostuneet muusta, mutta kalaan lähtö oli mieluisaa. Kärsivällisyys loppui kuitenkin aika nopeasti, ja paluu mökille tunnin tai korkeintaan parin sisällä. Uiminen ja saunominen tietysti vahvoina läsnä.

Mökkimatkalla pysähdyimme vaimoni vanhempien luona, asuivat matkan varrella. Joskus tavattiin vaimon kavereita. Pidin uusien ihmisten kanssa puhumisesta. Se poikkesi kotiarjesta, eivätkä puheenaiheet pyörineet tutuissa oirekeskusteluissa. Joskus seikkailimme paikallisissa kuppiloissa, yleensä karaoken johdattamana. Se oli minulle mieluista, ja sain puhuttua muut mukaan paikkoihin, joissa pääsi laulamaan.

Yksi osa arkeani oli puhelut isän kanssa. Soittelin hänen kanssaan lähes joka päivä. Nuo puhelut ovat edelleen läsnä, ja minulla on hyvin lämpimät välit isän kanssa. Keskustelut kulkivat pitkään sellaisina, että valittelin mielenterveyspalveluiden toimimattomuutta. En kokenut saavani sieltä apua, ja avauduin siitä isälle vastaanottojen jälkeen.

 

Kysymys kuuluu, mikä tässä muuttuu korona-aikana? Ja jos vielä ryhdytään ajatusleikkiin, että eläisin yksin, enkä vaimon ja lapsen kanssa? Kovinkaan moni asia siinä ei olisi lopulta muuttunut.

Olen kuullut monen kuvaavan tämän lockdownin vaikutuksia omaan elämäänsä. "Tullu tissuteltua..", "Työ- ja vapaa-ajan raja hämärtyy", "Alkaa seinät kaatuun jo päälle...". Ajatellaanpa, että se olisi valtaosin normaalia. Pidennetään kesto vuoteen, kahteen, tai kymmeneen. Karsitaan työ pois luomasta struktuuria. Negatiivinen vaikutus kasvaa.

 

Huomautan, että sairaanhoitajalla käydessäni kuvasin ahdistusta ja univaikeuksia. En mitään muuta arkeni sisällöstä. Siitä ei osattu kysyä, enkä olisi osannut kertoakaan. Olin jo vuosia sitten oppinut 'oikeat vastaukset' kysymyksiin.

Mielenterveyspalveluissa puhutaan masennuksesta, jos voi täyttää jollain tulkinnalla BDI-testiin riittävät pisteet. Tämä arki ei siinä testissä näy. Voiko syy olla itse arjessa - tai arjettomuudessa? Miten se näkyy Käypä hoito-suosituksissa? Ruohonjuuritasolla mennään sen mukaan, miten asiakas arkeaan sanoittaa. Jos kuvaus on muuta kuin tämä kuvaus, voiko hoito olla tuloksekasta? "Wikiviisaita" potilaita on paljon, ja he sanoittavat arkeaan tuon "wikitiedon" tiedon kautta.

Masennuksen Käypä hoito-suositukset

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *