Toipumiseni tie

Olen ollut 14 vuotta elämästäni mielenterveyspalveluiden asiakkaana. Olen tuona aikana käynyt läpi valtavan määrän erilaisia lääkekokeiluja, ja minulla on ollut satoja vastaanottokäyntejä, parikymmentä osastojaksoa, ja olen sähköhoitoakin saanut. Haastan lukijat miettimään kriittisesti toipumiseeni vaikuttaneita tekijöitä. En lähde niitä tässä tekstissä sen enempää itse spekuloimaan, vaan kukin saa tehdä omat päätelmänsä.

14-vuotiaana minut ohjattiin koulusta psykologille. Kärsin masennuksesta. Viikoittaisten käyntien jatkuttua noin vuoden verran päädyin itsemurhayrityksen johdosta psykiatriseen osastohoitoon. Olin siellä vajaan puolen vuoden ajan. Siellä minulle aloitettiin ensimmäiset lääkkeet.

Pois päästyäni hoitoni oli lääkityksen lisäksi nuo psykologikäynnit. Kävin välillä myös kuraattorilla juttelemassa. Tilanteen kärjistyttyä erottuani tyttöystävästäni, minut huostaanotettiin ollessani 17-vuotias. Söin liikaa lääkärin määräämiä rauhoittavia lääkkeitä.

Huostaanoton päätyttyä psykiatrinen hoitoni oli lääkehoito. Tilanne säilyi vuosia tasaisen huonona, ja matkalle mahtui useita vaikeampia kausia, jolloin päädyttiin osastohoitoon. Osastojaksojen yhteydessä säädettiin lääkitystä, tai aloitettiin uusi lääkekokeilu. Lääkekokeiluista tuli monesti aluksi hyvältä vaikuttava vaste, mutta se hiipui hyvin pian.

Lääkekokeiluissa annos nostettiin useimmiten maksimiin saakka, ja sitten lopetettiin puutteellisen vasteen vuoksi. Käytin suuria annoksia vahvoja psyykenlääkkeitä. Puhutaan oikeasti vahvasta lääkityksestä, jota havainnollistan kertomalla lääkkeet annoksineen, joita söin vielä kolme vuotta sitten: pitkävaikutteista ketiapiinia 600mg, levomepromatsiinia 100-200mg, nopeavaikutteista ketiapiinia 100mg, risperidonia 1mg, melatoniinia 6mg, klonatsepaamia 2mg, pregabaliinia 600mg, tsopiklonia 7,5mg, moklobemidia 600mg, tramadolia 200mg, ja oksatsepaamia 30-60mg. Nämä menivät päivittäin. Toisille 800mg Burana saattaa tarkoittaa vahvaa kipulääkettä, joten tämä havainnollistaa oikeasti suurista annoksista puhumista.

Sain myös sähköhoitoa. Sitäkin annettiin lopulta säädöt tapissa bilateraalisesti. Vaste oli hyvä, mutta lyhyt.

Keväällä 2017 minulla oli siis päivittäisessä käytössä 11 eri lääkettä. Noihin aikoihin minua syytettiin lääkkeiden väärinkäytöstä, ja ajoin omatoimisesti alas valtaosan lääkkeistä. Jäljelle jäi 2 säännöllistä, ja 2 tarvittaessa otettavaa. Lääkesaneeraus hyväksyttiin myöhemmin pitkälti sellaisenaan hoitavan lääkärin toimesta.

Noin 2,5 vuotta sitten löysin monen sattuman kautta tukihenkilön. Hänen kanssaan tapasimme kerran viikossa. Aluksi keskustelujen aiheet olivat samanlaisia, kuin psykiatrian poliklinikalla käydessäni, eli puhuin ongelmista ja oireista. Olin tottunut puhumaan niistä pääsääntöisinä puheenaiheina 14-vuotiaasta alkaen. Hiljalleen keskusteluihin alkoi löytymään väriä myös ongelmien ulkopuolelta. Tukihenkilö auttoi minua myös ymmärtämään ’hyvinvoinnin kulmakivien’ merkityksen.

En ollut syönyt säännöllisesti 18-vuotiaasta eteenpäin. En harrastanut liikuntaa. Minulla ei ollut minkäänlaista päivärytmiä, eikä viikkorytmiä. Elämässäni ei ollut juurikaan muuta sisältöä, kuin psykiatrian ammattihenkilöiden tapaamiset.

Loppuvuodesta 2017 pääsin osallistumaan STM:n ja Me Säätiön ”100 nuorta kehittäjää”-selvitykseen. Sen innoittamana löysin netistä kokemusasiantuntijakoulutuksen, ja se alkoi alkuvuodesta 2018.

Yritin samaan aikaan päästä psykoterapiaan. Hoitavan lääkärin mukaan en ollu siihen valmis. Hänen mielestään tarvitsin ensin NEPSY-valmennusta. Tätä ei kuitenkaan missään vaiheessa järjestynyt. Loppukesällä 2018 sain vaivalla perusteltua valmiuteni psykoterapiaan vetoamalla esimerkiksi säännölliseen kokemusasiantuntijakoulutuksessa käymiseen, musiikkiharrastuksen elvyttämiseen, ja erittelin vielä kotityöt ja lastenhoidon perusteiksi.

Pääsin aloittamaan terapian syksyllä 2018, ja joulukuussa todettiin, että lähes 14 vuotta kestänyt hoitokontakti mielenterveyspalveluihin voidaan päättää. Aloitin maaliskuussa 2019 työkokeilussa, ja nyt olen ollut toukokuusta eteenpäin samassa paikassa palkkatuella töissä. Voin paremmin kuin koskaan.

Nostan esiin pari huomiota. Minua muodollisesti hoitanut lääkäri, joka psykoterapiaa lykkäsi, ei tavannut minua kertaakaan hoitosuhteen aikana. Ainoa yksilötapaaminen oli silloin, kun joulukuussa 2018 sovittiin hoidon päättymisestä. Henkilökunta vaihtui tiuhaan tahtiin, ja osaa lääkäreistä en ehtinyt edes vilaukselta näkemään.

Esitän muutaman kysymyksen pohdittavaksi. Mikä on masennuslääkkeiden osuus toipumisessa? Mikä on valtavan lääkityksen vaikutus hyvinvointiin? Olisiko toipumista tapahtunut ilman sisällön löytämistä elämään, johon ei kuitenkaan psykiatrian puolelta tuettu millään tapaa? Mikä oli tukihenkilön merkitys? Olisiko psykoterapian aiempi aloittaminen nopeuttanut toipumista? Miksi tilanteeni oli jumissa yli kymmenen vuoden ajan? Olisiko psykoterapian aloitus tullut koskaan ajankohtaiseksi ilman tukihenkilön aktiivista tukea?

Yleisemmälle tasolle vietynä vielä muutama kysymys. Miten psykiatrian ammattihenkilöt tukevat elämän merkityksellisyyden tunteen kehittymistä? Miten psykiatrisissa hoitoprosesseissa tuetaan sisällön löytymistä elämään? Kuinka paljon lääkkeettömiä tukitoimia tarjotaan psykiatrisessa hoidossa, ja mitä ne ovat? Miten mielenterveyspalvelut ottavat huomioon asiakkaan arjen pirstaleisuuden, joka vaikuttaa kiistatta hyvinvointiin ja toipumiseen? Voiko mielenterveyspotilaiden nimellisesti hoitoon ottaminen haitata toipumista?

 

Esitän omat vastaukseni näihin kysymyksiin erillisessä blogissa, jotta en omilla näkemyksilläni vaikuta lukijan pohdintaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *