Tunnistetaanko tuen tarve?

Eilisessä Hesarissa kerrottiin nuorten mielenterveysongelmien hoidosta Helsingissä. Ymmärrettävää on, että resurssit ovat rajalliset ja hoitosuosituksia voisi luonnehtia jopa käsitteellä "vanhentunut". Onko nuorille itselleen tärkeää saada lääkitys, ja muutama käynti terapeutilla? Alkaa tuntua päivä päivältä enemmän siltä, että massiivinen työkuorma hämärtää käsitystä asiakaskunnasta ja heidän tarpeistaan.

Huomioni kohdistuu erityisesti näihin pariin kohtaan kyseisessä artikkelissa:

"Kokeneiden työntekijöiden mukaan hoito voi lisäksi olla vääränlaista. Kaavamaista, jäykkää, lyhyttä, sopimatonta vaikeimmin sairastuneille."

”Nuorten tarpeet ovat erilaisia kuin heille tarjottu hoito.”

”Kun nuori saa kuulijan ja yhdenkin hänestä aidosti kiinnostuneen aikuisen ajoissa, niin muutos parempaan tapahtuu usein hämmästyttävänkin nopeasti. Kun nuoren saa aidolla läsnäololla saateltua takaisin nuoruusiän kehityksen virtaan, niin omat siivet alkavat pian kantaa.”

Nämä kolme lainausta tiivistävät tämän ongelman ytimen. Ainakin omalla kohdallani opin sanoittamaan tuen tarpeeni psykiatrisen ongelman kautta. Kyse ei ole itse opitusta ilmaisutavasta, vaan opin sen psykologin kanssa keskustellessa. Aloin hiljalleen kuvaamaan oireitani hankalampina ja hankalampina, koska koin etten saanut tarvitsemaani apua.

Voiko olla, että nuorten oirehdinnassa on kyse ilmaisutavasta, ja muualta syötetystä sanoituksesta? Monesti kyllä. Jos ongelman sanoittamista tuetaan psykiatrisena häiriönä, eikä tukea koeta toimivatksi - mitä sitten? Lähes poikkeuksetta tuossa tilanteessa aletaan etsimään tietoa omatoimisesti siitä, mikä voisi olla vialla. Päässä pyörii kysymys "Miksi tämä ei auta, vaikka sen pitäisi?".

Tätä kautta opitaan uusia sanoituksia, erisnimiä ja ilmaisutapoja pahalle ololle. Viiltely on ilmaisutapa, itseinho on ilmaisutapa ja lopulta kaikki nämä ovat vain tapoja sanoittaa se, että on paha olla. Eikö olisikin tärkeää opettaa sanoittamaan pahaa oloa muilla tapaa? Vai onko sitäkin tärkeämpää oppia sanoittamaan ongelmien ulkopuolisia asioita?

Pari vuotta sitten osasin kuvata elämäni aasta ööhön johdonmukaisena pitkänä epikriisinä. Jos kysyttiin muista asioista, en niitä muistanut. En osannut nähdä elämässäni muuta, koska olin vuosia tottunut sanoittamaan koko elämäni tällä tapaa. Tämä on se, joka johtaa tilanteeseen, että ongelma tulkitaan ymmärrettävästi psykiatriseksi häiriöksi.

Ehkä nuoret kaipaavat vain jonkun joka näkee ja kuulee... Yksi keksii tehdä itsensä näkyväksi koulussa kapinoiden, toinen taas alkaa viiltelemään, kolmas yrittää itsemurhaa huutaakseen apua. Näitä riittää... Askel askeleelta kuljetaan kohti rajumpaa ilmaisua, jotta joku lopulta huomaa ja alkaa kuulemaan. Tuossa vaiheessa kerrotaan tästä tapahtumaketjusta - siitä miten on yrittänyt huutaa apua. Tämä muodostaa johdonmukaisen tarinan esimerkiksi masennuksen etenemisestä huonompaan suuntaan, koska nämä ovat määritelty oireiksi.

Ollaanko tässä nyt kestävällä pohjalla? Pitäisikö jo uskaltaa sanoa, että ehkä tässä onkin menty väärään suuntaan? Pitäisikö luopua ajatuksesta, että kaikki mieleen liittyvät elämää häiritsevät seikat ovat psykiatrisia ongelmia ja -häiriöitä?

En tarkoita ettei psykiatrisia ongelmia olisi olemassa, enkä sitä ettei näitä tulisi ottaa vakavasti, mutta tapa REAGOIDA niihin ei ole oikea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *