En ole surullinen, olen masentunut

Aloitan kysymyksellä "Minkä nimisiä tunteita on olemassa?"

Kun alakouluikäinen lapsi sanoo olevansa masentunut, niin säpsähää hereille. Mitä hän tarkoittaa tällä sanalla? Tässä tapauksessa masennus on nimi tunteelle, joka aiheutuu yksinäisyydestä, ja koulunkäynnin haasteista.

Jos aikuinen ei tiedä asiasta sen tarkemmin, lähtee herkästi ensin kumoamaan tätä toteamusta. Samaan aikaan unohtuu, että lapsi ei puhu sairaudesta, vaan kokemastaan tunteesta. Lapsi saattaa ajatella, ettei hänen tunteitaan oteta tosissaan.

Vanhempi kiistää lapsen tunteen, koska lapsi ei oletettavasti tiedä sairaudesta masennus. Lapsi alkaa näyttämään tätä tunnetta entistä selkeämmin, jotta saa äänensä kuuluviin.

Netistä saattaa löytyä tietoa siitä, miten masennus ilmenee ja näkyy ulospäin. Sieltä ja kavereiltakin voi saada neuvoja tunteen näyttämiseen, jos sanoittaminen ei tunnu riittävän.

Kun tietää pintapuoleisesti mikä on masennus, on helppo punoa langat yhteen. Yhtäkkiä masennusoireisto täyttyy kokonaisuudessaan. Tämän vuoksi lähdetään katkaisemaan tilanteen kehitystä.

Seuraavana vaiheena on lääkäriaika. Psykiatrithan hoitavat masennusta? Vanhempi kertoo lääkärille huolensa lapsestaan. Langat on valmiiksi punottu yhteen, joten huoli on valtava. Lääkäri kirjoittaa lähetteen psykiatrille.

Nyt lapsi on yksinäisyyden, ja heikentyneen koulumenestyksen vuoksi psykiatrin vastaanotolla. Aloitetaan terapia. Lapsi alkaa sisäistämään enemmän ja enemmän psykiatrisen sairauden osana itseään, kun identiteetin kehitys on muutenkin kovassa vauhdissa. Psykiatri ja terapia tuovat siihen konkretiaa. "Minussa on jotain vialla."

Voisikohan olla järkevää luoda tunnesanasto uudestaan, ja päivittää se ammattilaisille, kouluille, vanhemmille, ja lapsille? Nykypäivänä ei olla enää surullisia. Ollaan masentuneita. Onhan surullinen lapsellinen sana.

Vanhemmalle tulee hätä, kun huomaa lapsessaan masennuksen oireita. Pelko tilanteen eskaloitumisesta pakottaa ripeästi liikkeelle. Lapsesta tulee mielenterveyspalveluiden asiakas, vaikka olisi tarvinnut tukea koulunkäyntiin, ja harrastuksien kautta samoja mielenkiinnon kohteita omaavaa ikäistään seuraa.

Mikä menee vikaan?

1 ajatus aiheesta “En ole surullinen, olen masentunut”

  1. Kiitos blogistasi, Ville. Tosi tärkeä ja ajankohtainen. Sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. Medikalisaatio on vahvoilla. Pitäisi pystyä näkemään ihminen bio-psyko-fyysisenä kokonaisuutena, ympäristö ja muu sosiaalinen elämä kokonaisuutena huomioon ottaen. Löysin linkin tuolta fb:n kautta Eriarvoisuusvaraston sivuilta, ja linkitin myös fb:n psykoterapeuttiryhmään. Jään kuulolle !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *