Välttämätön diagnoosi

Mielialalääkkeiden käyttö lisääntyy ja lisääntyy. Mikä tässä on muuttunut? Ovatko psykiatriset ongelmat lisääntyneet niin paljon? Entä jos kyse onkin siitä, että psykiatrisista diagnooseista on tullut välttämättömiä hyödykkeitä?

Kun alkaa mieliala laskemaan stressin, univajeen, epäonnistumisten, tai vaikka köyhyyden vuoksi, kenen puoleen kääntyä? Perusterveydenhuollolle nämä eivät kuulu. Psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta on muotoutunut ensisijainen paikka, jossa näitä selvitellään. Harmillista tässä on, että heille merkitsee eniten oireet, jotta tämä ilmiö saadaan nimettyä. Kun se on tehty, seuraava vaihe on lääkitys. Poistaako oireita lievittävä lääkitys itse ongelman, joka on johtanut tilanteeseen?

Itselläni on yksi häpeällinen esimerkki aiheesta. Kärsin univaikeuksista, ja kerroin siitä totuttuun tapaan hoitotaholle. Sehän on oire, joka kuuluu heidän toimialueensa piiriin. Tähän määrättiin unilääkkeitä helpottamaan oireita. Syy jäi kuitenkin pimentoon. Ongelma korjaantui, kun sosiaalityöntekijä myönsi täydentävää toimeentulotukea uuden sängyn hankkimiseen rikkinäisen tilalle. Mielestäni loistava esimerkki tähän asiaan.

Pitäisikö perusterveydenhuollon, ja psykiatrisen erikoissairaanhoidon väliin kehittää vaihe, joka kartoittaa yksinkertaisia, arkisia selityksiä asialle, ennen erikoissairaanhoitoon siirtymistä? Jonoa tunnetusti on, joten tälle välivaiheelle olisi hyvin aikaa. Hyvässä lykyssä joskus ongelma voitaisiin ratkaista jo tässä vaiheessa, eikä erikoissairaanhoidolle olisikaan tarvetta. Ei tietenkään aina näin, mutta yksikin väärinkäsitys voi luoda kierteen, jonka hintalappu saattaa olla jopa kymmeniä tuhansia vuodessa, eikä tilanne korjaannu siitä huolimatta.

Näitä syitä on mahdollista selvitellä ihan normaalilla keskustelulla arkisista asioista. Jos henkilö on päätynyt hakemaan apua asiaan, joka normaalisti kuuluisi psykiatrian piiriin, hän osaa kertoa miten se ilmenee. Oireista ollaan kuitenkin hyvin tietoisia. Asioista otetaan selvää jo ennen lääkäriin menoa. Tuollaisessa tilanteessa näistä asioista puhutaan hyvinkin mielellään, eikä oire jää huomiotta. Syyt kuitenkin usein jäävät. Pienellä päättelyllä syiden etsiminen on mahdollista.

Tässä asiassa ratkaisuksi ehdotan toisessa tekstissä mainitsemiani "arkiohjaajia", jotka olisivat kokemusasiantuntijoista jatkokoulutettuja. Kun ymmärtää tyypillisiä syitä taustalla, niitä on helppo keskustelemalla etsiä. Tämä olisi hyvä jatkumo kokemusasiantuntijakoulutukselle - askel eteenpäin. Esimerkiksi kasvatus- ja ohjausalan tutkintoon saa muutaman opintopisteen kokemusasiantuntijakoulutuksesta. Eikö tämä olisi järkevä askel vaikkapa kohti kyseistä alaa?

Tätä voi miettiä myös kustannusvaikuttavuuden kautta. Erikoissairaanhoito on kallis, ja tämä olisi perusterveydenhuoltoakin halvempi. Omaa historiaani peilaillen, löysin avun vastaavanlaisen toiminnan sovellutuksesta. Opin löytämään yksinkertaisia selityksiä oireilleni. Monoamiiniteorian määrittämä hoito ei auttanut, mutta yksinkertaisten syiden löytäminen auttoi enemmän, kuin psykiatrit olivat saaneet 15 vuodessa aikaan.

Päätän pohditani kysymykseen: Onko diagnooseista tullut välttämättömiä hyödykkeitä avun saamiseen, olon helpottamiseen, ja oman käytöksen selittämiseen, vaikka oireiden syy löytyisikin henkilön arjesta? Syyt jäävät usein oireiden varjoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *