Vamos ja lastensuojelun VIP-asiakkuudet

Lukiessani Vamos-tuesta ensimmäinen ajatus oli, että tämähän kuulostaa hyvältä. Hetken kuluttua palasin miettimään, että tässä pitäisi ottaa eräs seikka huomioon. Toinen lukemani artikkeli "Lastensuojeluasiakkaiden VIP-asiakkuuksista" toi mieleen ajatuksen, että olisiko se esimerkiksi omalla kohdallani toiminut, ja riittävätkö tälläkin hetkellä niukoiksi todetut resurssit?

Aloitetaan ensimmäisestä. Vamos on idealtaan ja vaikuttavuudeltaankin oikein hyvän kuuloinen. "Puolet Vamos-nuorista siirtyy palvelun päätyttyä työ- ja koulutuspoluille." Itselläni herää kuitenkin kysymys polun kestävyydestä. Lähtökohtaisesti on tarvittu tukea työ- tai koulutuspolulle pääsyyn, joten riittääkö sen alkuun auttaminen? Olen joskus kuullut käsitteen "rinnalla kulkija", mutta tässä on kyse saattamisesta, eikä rinnalla kulkemisesta.

Jos (ja kun) tulee ensimmäinen suurempi vastoinkäyminen polulle päästyä, tai kaivataan laatikon ulkopuolista apua taholta, jonka on koettu voivan oikeasti auttaa haastavissa tilanteissa, tuo kahdeksan kuukautta onkin jo ohi. Silloin ongelman kanssa ollaan yksin, eikä ole enää sitä turvalliseksi ja ratkaisukykyiseksi koettua henkilöä tueksi. Suurin haaste ei ole siinä, että päästään työ- tai koulutuspolun alkuun, vaan sitäkin haastellisempaa on sillä pysyminen.

Voidaanko kahdeksassa kuukaudessa (joka on lopulta varsin lyhyt aika) vahvistaa nuoren arkisten haasteiden ratkaisukykyä ja uskoa omaan pärjäämiseensä niin paljon, että jatkumo syntyy itsestään? Tuossa vaiheessa kaatuessa saattaa syntyä epäonnistumisen johdosta ajatus "Ei tästäkään ollut apua." Syntyy entistä suurempi epätoivo, kun viimein kokee pääseen jaloilleen ja matto vedetään tuossa vaiheessa jalkojen alta. Luottamus palveluihin kärsii.

Ajatus itsessään on hyvä, mutta jatkumo tuon lyhyehkön jakson jälkeen tuntuu unohtuvan (ainakin tämän tiedon valossa), tai ainakaan sitä ei ole tässä vaiheessa huomioitu. Työntekijän on kyettävä sitoutumaan tukemaan nuorta säännöllisen epäsäännöllisesti myös tuon kahdeksan kuukauden jälkeen. Mahtaakohan tämä olla jollain tapaa mahdollista..?

Toinen palvelukehityksestä silmiin osunut artikkeli koski lastensuojelunuorten 'VIP-asiakkuuksia', eli nopeutettua pääsyä palveluihin. Tässäkin ajatus on kaunis, mutta huostaanoton aikana monilla katkeaa ystävyyssuhteet kavereihin, eikä uusien sosiaalisten suhteiden rakentuminen ole koskaan taattua. Itselläni ne kuihtuivat kasaan, joka johti myöhemmin elämän rakentumiseen palvelujärjestelmän ympärille.

Tämä 'VIP-kortilla' luukuttaminen voi luoda entistä erityisemmän kuvan itsestä silloin kun kukaan muu ei näe, ja korostavan ongelmien tärkeyttä osana elämää. Käytän tarkoituksella sanamuotoa "ongelmien tärkeys", koska se on kuva joka nuorelle välittyy esimerkiksi mielenterveyspalveluissa asioidessaan. Onko tästä aiheutuva lisääntynyt palveluiden käyttö huomioitu, kun jo nyt on tiedossa jatkuva resurssipula, eikä ole aikaa tehdä nykyisiäkään töitä riittävän hyvin?

Kokonaiskuvaa katsellessa ihmisiä kehotetaan aina vaan enemmän ja enemmän hakemaan apua ja kynnystä madalletaan. Ongelmana on kuitenkin se, että näihin palvelutarpeisiin ei kyetä vastaamaan, joka johtaa luottamuksen murenemiseen, joka puolestaan heikentää palveluiden tehokkuutta, ja näin lisää kuormitusta entisestään. Tämä kokonaisuus vahvistaa olemassa olevaa oravanpyörää.

Palvelujärjestelmän kuormitusta tuskin saadaan vähennettyä ennen kuin palvelutarpeisiin pystytään vastaamaan laadukkaasti ja pitkäjänteisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *