Vastaanottoja vai keskustelua?

Psykologiliitto esittää, että mielenterveyspalveluiden ammattilaisten määrää tulisi lisätä kouluissa, varhaiskasvatuksessa ja nuorten sote-palveluissa. Jotenkin herää ajatus mennäänkö tässä nyt vanhan sanonnan mukaan "perse edellä puuhun". Lisää resursseja on taottu jatkuvasti jo hyvän aikaa, mutta mielenterveyspalveluiden tarve on vain lisääntynyt siitä huolimatta.

Toki joillekin psykologista voi olla apua, sitä en kiistä. Näen ongelmana kuitenkin sen, että yhä tavanomaisemmat asiat päädytään luokittelemaan mielenterveyden häiriöiksi. Riski "potilastumiseen" on (erityisesti) vahvasti ulkoaohjautuvilla. He ovat oletettavasti myös suurin ryhmä, jota voidaan päätyä määrittelemään sitä kautta. Toinen ääripää ovat tarkoituksellisesti häiriköivät esim. Perheolojen, sosiaalisen paineen yms. seikkojen vuoksi. Heille tarjoutuu tätä kautta jokerikortti sallittuun poissaoloon - kultatarjottimella tarjoiltuna.

Molemmissa ääripäissä on mahdollisuus palveluiden käytön pitkittymiseen. Hyötyvä kohderyhmä, jotka haluaisivat vain päästä jonkin yksittäisen asian purkamaan aikuisen kanssa, voivat jäädä katveeseen. Nämä keskitien kulkijat eivät oireile riittävästi, jotta heidät nähtäisiin kiireellisempinä kuin ääripäät. Heissä ei ole tarpeeksi suurta häiriötä tai riskiä.

Opettajienkaan resurssit eivät tunnu riittävän sellaiseen paneutumiseen, että ehtisivät edes kysyä mikä mieltä painaa. Olisikohan siitä enemmän apua? Koulu siirtyisi kasvattavampaan suuntaan. Koulusta tulisi oletettavasti mielekkäämpää. Opettaja on joka tapauksessa osa lapsen normaalia arkea. Paino sanoilla normaali ja arki.

Psykologi nähdään nuorten keskuudessa vaikuttavana sanana. Heidän osaamisalansa on yleisesti tiedossa. Ammattilainen ei kuitenkaan näyttäydy ihmisenä. Kysyy, muttei anna itsestään mitään. Keskittyy oireisiin ja ongelmaan, jonka vuoksi vastaanotolla ollaan. Ongelma alkaa tehdä erityiseksi, eikä esim Ville ole erityinen ilman masennusoireita. Lääkäri ADHD:ta tutkittaessa mulle joskus sanoi, että "olen mielenkiintoinen potilas". Kysyin siis että olenko vähän hankala tapaus, kun kipu, masennus ja ADHD:kin niputetaan yhteen.

Oma lukunsa on vielä se, että ehkä tästäkin saattaa jäädä systemaattisuus sivuun. Ollaan omanlaisensa resursointihankkeen parissa. Toiminnan valvonta jää. Vaikuttavuuden arviointi ontuu jo valmiiksi. Pidemmällä tähtäimellä ei juuri katsota.

Ongelman tai sairauden vahvistaminen ihan vaikka BDI-testillä luo myös kuvaa "olen sairas, jonka vuoksi toimin tällä tapaa". Näkyy jokaisen - siis ihan jokaisen - nuoren puheessa, jolla jotain mielenterveyspulmaa määritelty. "Diagnoosin saanti oli tosi helpottavaa, kun sen jälkeen mä ymmärsin mistä kaikki johtuu." Tämä noussut esiin lukemattomissa keskusteluissa, joissa nuori kertonu psyk. taustasta. Sanamuoto välittää hyvin oleellisen viestin.

Sairauden vahvistamisen jälkeen syntyy potilaan oikeus toimia - tai olla toimimatta - eri tavoin. Jos ei jaksa nousta sängystä aamulla, syynä on masennus. Sille ei mahda mitään. Sehän on psykiatrin tehtävä hoitaa. Ei minulla ole sellaista osaamista. Se on omaa toimintaa selittävä objekti. Mielen hyvinvointi ulkoistuu mielenterveyspalveluille.

Pohjimmiltaan on kyse tulkinnasta omasta elämästä, jota ruokitaan ja opetetaan. Toimivampi vaihtoehto olisi eheän minäkuvan muodostaminen ja palauttaminen. Elämä ei ole ruusuilla tanssia, muttei myöskään pelkkää piikeillä tanssia. Oma minäkuvani muuttui ajan saatossa piikeillä tanssiksi. Opin tulkitsemaan itseäni ammattilaisen silmin - oireina ja ongelmina.

Monelta nuorelta puuttuu vain aikuinen, jolle puhua. Tarvitaanko siihen mielenterveysosaamista? Entä miten mielenterveysosaaminen muuttaa vuorovaikutussuhdetta?  Nuori ei tule kuulluksi määrittelemällä. Mielenterveys on määritelmä. Sehän pohjautuu diagnostisiin kriteereihin ja niiden määrittämään hoitoon? Sillä voidaan lokeroida nuori, mutta miten se vaikuttaa nuoren minäkuvaan? Vuorovaikutussuhde aikuisten kanssa muuttuu ongelmakeskeiseksi.

Nuorten kohdalla ajattelisin arkeen keskittyvä tukihenkilön olevan hyödyllisempi - ja kustannusvaikuttavampi - kuin perinteisten mielenterveyspalveluiden. Sosiaaliselta leimautumiselta vältytään. Normaali arki tukee hyvinvointia. Siihen kuuluvat ennakoitavuutta tuovat rutiinit, terveelliset elämäntavat, säännöllisyys päivärytmin ja viikkorytmin muodossa, mutta ennen kaikkea normaali sosiaalinen vuorovaikutus.

Tukihenkilön ja opettajan kanssa keskustelu, vai psykiatrian ammattilaisten vastaanotot?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *