Yksinäisyyden passivoima

Täysi-ikäisyydestä kierteeseen

Olen Ville, 28-vuotias koulutettu kokemusasiantuntija. Voin sanoa olleeni syrjäytynyt, mutten ehkä ihan ensimmäisen mielikuvan mukaisesti, joka sanasta ”syrjäytynyt” tulee mieleen. Syrjäytyminen ei ole kuitenkaan tietyt piirteet omaava ’oireyhtymä’, vaan laaja-alainen hankala elämäntilanne, josta on vaikea päästä irti...

Minulla oli hyvät ja rakastavat vanhemmat, eli lapsuuden olosuhteilla en näe osuutta syrjäytymiseeni. Syrjäytymiskierteeni alkoi siitä, kun täytin 18 vuotta. Muutin omaan asuntoon, ja lopetin koulunkäynnin. Voisin jälkeenpäin sanoa saaneeni kerralla liikaa vastuuta. Jäin kotiin neljän seinän sisään viettämään vaihtoehtoista elämää pelimaailmassa.

Minut huostaanotettiin vajaa vuosi ennen täysi-ikäisyyttä. Huostaanoton aikana erkanin kavereistani, enkä saanut huostaanoton aikana uusia ystäviä. Palasin kotikulmille, ja muutin paikallisiin nuorisoasuntoihin.

Naapurusto oli vähän levoton, enkä kokenut olevani osa heitä. Jäin siis yksin, ja hoitokontaktikin kuihtui, kun en muutamaan kutsuun reagoinut. Aikaa kului, ja tilanne meni hiljalleen huonompaan suuntaan. Lopulta järjestin itselleni uuden hoitokontaktin.

Hetken kuluttua löysin itseni tilanteesta, jossa kodin ulkopuolinen sosiaalinen elämäni
rakentui hoitojärjestelmän ympärille. Siitä tuli lähin ystäväni. Jos kävin kodin ulkopuolella, tyypillisesti oli kyseessä lääkäri- tai sairaanhoitajakäynti.

Mitä tämä sitten laatikon ulkopuolelta katsellen tarkoitti? Jos olin sosiaalisessa kanssakäymisessä jonkun kanssa, olin kertomassa omista ongelmistani, ja niiden tilanteesta. Myöhemmin minun oli jopa hankala puhua muista asioista, kun olin tottunut niiden olevan käytävien keskustelujen sisältö. Leimauduin potilaan rooliin.

Olen miettinyt monesti, mitä olisi voitu tehdä toisin, jotta olisin tuolta kierteeltä säästynyt. En voi omaa historiaani kirjoittaa uudelleen, mutta toivon voivani auttaa vastaavan ’surkeiden sattumusten sarjan’ ehkäisyssä muiden kohdalla.

Noh, mitä vaihtoehtoja jälkeenpäin voisin mainita vaihtoehtoina tilanteen ratkaisemiseksi? Ensimmäinen mieleen tuleva vaihtoehto on tukihenkilö, jonka kanssa voi käydä ’tavallista keskustelua’ muidenkin kuin ongelmien ympäriltä, ja samalla etsiä ratkaisuja arjen haasteisiin.

Tukihenkilö ei itse kysy ongelmista, mutta voi tarvittaessa keskustella niistä ratkaisukeskeisellä otteella. Tukihenkilö ei ole terapeutti tai hoitokontakti. Tukihenkilö auttaa arjen jälleenrakentamisessa isojen elämänmuutosten edessä.

Arki on osa elämää. Sen rakentaminen tyhjästä ei ole helppoa, jos siihen työkalut siihen puuttuvat. Harvalla syrjäytymisuhan alla olevalla niitä on.

En osannut itse kertoa kokemistani haasteista, koska olin tottunut keskustelemaan hoitotahon kanssa 'nimetyistä ongelmista'. Opin keskustelemaan ammattikielellä - nimeämään ongelman, ja kertomaan miten se ilmenee.

Hoitotahot toimivat ongelmakeskeisesti, sitä ei voida kiistää. Se oli itselleni haitallinen lähestymistapa, koska ei minulla ollut pitkään aikaan muuta sosiaalista elämää. Sanovat, että jos peilille hokee tarpeeksi monta kertaa ”Olen ruma”, niin peilikuva alkaa siihen vastaamaan. Itse kerroin liian monta kertaa voivani huonosti.

Mikä loi kipinän uuteen alkuun? Pääsin osallistumaan yhteen työpajaan tietynlaisena ’kokemusasiantuntijana’. Hainkin pian sen jälkeen kokemusasiantuntijakoulutukseen. Ennen tuota näin elämäni pitkänä listana ikäviä tapahtumia, mutta tuolloin tajusin, että ehkä ne eivät olisikaan vain ikäviä tapahtumia, vaan myös kokemuksia, joista joku muu voisi oppia jotain.

Elämä ei taaksepäin katsoessa näyttäytynyt enää niin synkässä valossa. Jokainen haluaa tuntea itsensä arvokkaaksi, ja hyödylliseksi. Näiden tapahtumien saattelemana aloin löytämään itseni osana yhteiskuntaa – ehkä voisin jo tältäkin pohjalta kyetä olemaan jollain tapaa hyödyllinen osa tätä kokonaisuutta? Tuo ajatus antoi voimaa lähteä taistelemaan oman elämäni puolesta.

Näitä merkityksellisyyden tunteita löytää, jos pääsee tekemään jotain, jossa voi tuntea olevansa hyvä, ja jossa kokee tekemisellä olevan jokin tarkoitus. Jos nuorille olisi laajemmin mahdollisuuksia järjestää oikeasti mielekkäitä yksilöllisiä työmahdollisuuksia, joista voi nauttia – moni syrjäytymisvaarassa oleva nuori löytäisi vaihtoehtoisen suunnan. Nuorten äänen kuuleminen on avain tässä asiassa.

Tällä hetkellä monet nuorten palvelut rakentuvat ehkä jopa liiankin tarkasti ennalta määritettyjen raamien sisälle. Tähän tarvittaisiin järjestelmän puolelta joustavuutta. Lisäpanostuksella juostavuuteen saataisiin säästettyä työtä toisesta päästä. Yksilöllisempi tuki auttaa paremmin nuorta, ja sitä kautta myös koko yhteiskuntaa.

Myös ”yhden luukun palvelut” näen oikein hyvänä ratkaisuna. Pulmia saattaa yhden asian johdosta tulla kerralla useitakin, ja tilanne voi tuntua kaoottisuutensa vuoksi ylivoimaiselta. Kokonaisvaltainen tilannekartoitus auttaisi suunnan löytämisessä. Näin ammattihenkilöiden olisi helpompaa tarjota täsmällisempää tukea asioihin, ja nuori hahmottaisi helpommin suunnan, jonne haluaa kulkea.

Nuoren hakiessa apua johonkin ongelmaan, ei pitäisi ensimmäisenä yrittää päättää kenelle kyseinen asia kuuluu. Tarvitaan lisää pitkäjänteisyyttä alkupäähän. Nuori saattaa ajautua hakemaan apua väärästäkin paikasta, jos kokonaisuus on itselleenkin vaikea hahmottaa. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että avun tarvetta lähdetään sanoittamaan siihen suuntaan, jonka on mieltänyt auttajaksi.

Joskus asiat ovat liian lähellä, jotta niitä voisi selvästi nähdä. Siksi pitäisi löytää keinoja tarkastella nuoren tilannetta entistä laajemmin. Pieni lisäpanostus alussa saattaa oikoa monia mutkia matkalta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *